— Hyvää huomenta, Akseli, sanoi hän iloisesti. Löisinpä vetoa, että voit hyvin.
— Niinpä kyllä, vastasin nousten istumaan vuoteessani.
— Niin täytyy ollakin, sillä olet maannut levollisesti. Hannu ja minä olemme vuorotellen valvoneet vuoteesi ääressä ja olemme nähneet, että parantumisesi on edistynyt.
— Tunnenpa todellakin virkistyneeni, ja todistukseksi siitä aion kelpo tavalla syödä aamiaista, jonka luultavasti tarjoatte minulle.
— Saat kyllä syödä, poikaseni. Kuumeesi on kadonnut, Hannu on pannut haavoihisi jonkinlaista voidetta, jonka salaisuuden islantilaiset tuntevat, ja ne ovat parantuneet oivallisesti. Linnustajamme on kelpo mies!
Puhellessaan setä laittoi ruokaa, jonka halukkaasti ahmaisin suuhuni huolimatta hänen varoituksistaan. Sillävälin kyselin häneltä ehtimiseen yhtä ja toista ja hän kiiruhti selittämään.
Sain tietää, että onnellinen putoamiseni oli paiskannut minut suoraan melkein pystysuoran aukon pohjaan; ja kun olin vierinyt alas kivivirrassa, joista pieninkin oli kylliksi suuri musertamaan minut, niin täytyy siitä päättää, että osa maastakin oli lohjennut ja syössyt alas samalla kertaa kuin minäkin. Tällainen hirvittävä putoaminen oli tuonut minut suoraan setäni syliin, johon vaivuin verisenä ja tainnoksissa.
— Onpa todellakin kummallista, että et jo tuhannesti kuollut. Mutta älkäämme Jumalan tähden enää erotko, sillä voisi tapahtua, ettemme ikinä löytäisi toisiamme.
"Älkäämme erotko toisistamme!" Matka ei siis ollutkaan lopussa? Silmäni suurenivat hämmästyksestä, minkävuoksi setäni kysyi:
— Mitä tarkoitat, Akseli?