— Meri! huusin minä.
— Niin kyllä! vastasi setäni, Lidenbrockin meri; ja luulenpa, ettei kukaan purjehtija kiellä minulta sitä kunniaa, että olen sen löytänyt ja että nimitän sitä omalla nimelläni.
Lavea vedenpinta, kuin suuri järvi tahi maanalainen meri, levisi silmiemme eteen. Rannikossa oli syviä mutkia, ja laineet loiskivat rantaan hienolle kultaiselle hiekalle; siinä oli näkinkenkiä, joissa nähtävästi luomisen ensimmäiset eläimet olivat eläneet. Laineet loiskivat soinnukkaasti, ikäänkuin suuressa suljetussa huoneessa. Vieno tuuli haihdutti vaahtoa puhaltaen kasvoihini kosteata sumua. Rannalla noin sadan sylen päässä vedestä kohosivat kalliot mittaamattomaan korkeuteen. Muutamat niistä pirstoivat rantaa terävin kulmin muodostaen niemiä ja esiinpistäviä kielekkeitä, joita meren aallot pieksivät. Kauempana saattoi erottaa niiden harjanteet, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten.
Tämä oli todellakin valtameri, rannikoiltaan yhtä oikullisesti muodostunut kuin maan päälläkin, mutta muuten varsin kolkko ja hirvittävän aution näköinen.
Saatoin nähdä kauas meren ulapalle, mikä johtui siitä, että omituinen valo valaisi pienimmätkin esineet. Se ei ollut auringonpaistetta häikäisevine valonsäteineen, eikä kuutamon himmeää, epäselvää ja kelmeää valoa, joka on vain kylmää heijastumista eikä lämmitä. Ei! Tämän hajanaisen valon voima, sen kirkas valkeus, sen lämmöttömyys sekä sen loisto, osoittivat selvästi, että sen aiheuttajana oli sähkö. Se oli, ikäänkuin revontuletkin, pysyväinen kosmillinen ilmiö, valaisten täydellisesti tämän luolan, joka oli niin iso, että siihen saattoi mahtua kokonainen valtameri.
Holvi, joka kaareutui yllämme, taivas, jos niin tahtoo sanoa, näytti olevan muodostunut suurista pilvistä, jotka olivat liikkuvia höyryjä ja joskus nähtävästi saattoivat tiivistyä sateeksi. Olisi luullut, että veden haihtuminen olisi ollut mahdotonta suuren ilmanpaineen tähden, mutta kuitenkin oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä ilmassa suuria pilviä. Oli "kaunis sää". Sähkö aikaansai pilvissä merkillisiä valoilmiöitä. Synkkiä varjoja muodostui niiden alimmaisiin kerroksiin, ja joskus tunkeusi erittäin kirkas säde pilvikerroksien välitse alas. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut auringonsäde, sillä siltä puuttui lämpöä, ja sen vaikutus oli synkeä, varsin surullinen. Taivaanlaen asemesta tuikkivine tähtineen ajattelin kivistä holvia, joka painollansa musersi minut, ja koko tämä avaruus, niin suuri kuin olikin, ei olisi kuitenkaan ollut kylliksi avara pienimmänkään kiertotähden radalle.
Muistin erään englantilaisen kapteenin teorian; hän vertasi maata suureen onttoon palloon, jonka sisässä ilma paineen johdosta käy loistavaksi ja jossa muka kaksi kiertotähteä, Pluto ja Proserpina, kulkevat salaperäisiä ratojansa myöten. Olikohan hän kenties oikeassa?
Olimme todellakin äärettömän suuressa ontelossa, jonka leveyttä emme voineet arvioida sentähden, että rannat olivat kauempana kuin silmä kantoi, enempää kuin sen pituuttakaan, koska sekin ulottui näköpiirin ulkopuolelle. Sen korkeus saattoi olla useita penikulmia. Silmä ei voinut eroittaa, missä holvin kannatusmuurit yhtyivät; mutta ilmassa häilyvät pilvet olivat arviolta parin tuhannen sylen korkeudella, siis korkeammalla kuin maan pinnalta nousseet höyryt, mikä epäilemättä johtui ilman tiiviydestä.
Sana "luola" ei kuvaa tätä mittaamattoman suurta aukkoa; mutta eiväthän inhimillisten kielten sanat voikaan riittää niille, jotka uskaltavat laskeutua maapallon pohjattomuuksiin.
En tiedä, minkälaisen geologisen ilmiön avulla tällaisen aukon syntyminen olisi selitettävä. Kenties se on syntynyt maan jäähtymisestä. Tosin olin kuullut kerrottavan muutamista suurista luolista, mutta mikään niistä ei ollut näin tavattoman suuri.