Neljänneksen tuntia astuttuamme näin niemen toisella puolella, johon oli muodostunut pieni luonnollinen satama, Hannun täydessä työssä. Vielä muutama askel ja seisoin hänen vieressänsä. Suureksi ihmeekseni näin rannalla puolitekoisen lautan, joka oli rakennettu jos jonkinlaisista omituisista puulajeista, ja suuri joukko kaikenlaisia lankkuja, polvipuita ja panttureita oli hänen ympärillään. Siellä oli puuta vaikka kokonaisen laivaston rakentamiseen.
— Mitä puulajia tämä on, setä? kysyin minä.
— Siinä on petäjää, kuusta, koivua ja kaikenlaista pohjoismaiden havupuuta, joka on meriveden vaikutuksesta kivettynyt.
— Onko se mahdollista?
— Se on niin sanottua "surtur brandur'ia", eli kivennäisrakennuspuuta.
— Mutta pitäisihän sen sitten olla samanlaista kuin ligniitti, kovaa kuin kivi, ja veteen uppoavaa?
— Kuitenkin tapahtuu joskus, että se pysyy veden päällä; on sellaisia puita, jotka ovat muuttuneet todellisiksi antrasiiteiksi, mutta on toisia, jotka, samoin kuin nämäkin puut tässä, ovat vasta alkaneet kivettyä. Katsopas tänne, sanoi setäni ja viskasi yhden näistä kallisarvoisista meren hylkäämistä puista veteen.
Puukappale upposi ensin, mutta nousi taas veden pinnalle, johon se jäi kiikkumaan laineille.
— No, oletko nyt vakuutettu? kysyi setäni.
— Ennen kaikkia olen vakuutettu siitä, että tämä on uskomatonta!