— Mikä sinua vaivaa? kysyy setäni.
Silmäni ovat auki ja katson häneen, näkemättä kuitenkaan häntä.
— Varo itseäsi, Akseli, ettet putoa veteen!
Ja samalla tunnen Hannun tarttuvan lujasti käsivarteeni; ilman häntä olisin unelmani vallassa pudonnut lautalta.
— Onko hän tullut hulluksi? huudahtaa professori.
— Mikä hätänä? kysyn viimeinkin.
— Oletko kipeä?
— En. Minulla oli vain näky, mutta nyt se on ohitse. Käykö muutoin kaikki hyvin?
— Käy; hyvä tuuli, selvä väylä! Purjehdimme nopeasti, ja jolleivät laskuni petä, ei kestä kauan, ennenkuin pääsemme maihin.
Kuullessani tämän nousen ylös ja tarkastelen taivaan rantaa, mutta vedenpinta leviää yhä vain silmin kantamattomiin.