[XXXIII]
Lauantaina elokuun 17 p:nä. — Meri pysyy yhä vain yhtä yksitoikkoisena. Taivaanranta näkyy kaukana.
Pääni tuntuu vielä raskaalta vilkkaan unelmani johdosta. Setäni ei ole uneksinut, mutta on pahalla päällä; hän tarkastaa kiikarillansa taivaanrantaa ja panee pettyneen näköisenä käsivartensa ristiin.
Huomaan, että professori osoittaa taipumusta muuttua samaksi maltittomaksi mieheksi kuin entisinäkin aikoina, ja kirjoitan tämän seikan päiväkirjaani. Kestämäni vaara ja kärsimykseni olivat hiukan pehmittäneet häntä, mutta kun olin parantunut, niin hänen entinen luontonsa pääsi taas voitolle. Mutta mitä tässä kiukutteleminen auttaisi? Eikö matka suju varsin onnellisesti? Kulkeehan lautta eteenpäin ihmeteltävän nopeasti!
— Olettepa rauhattoman näköinen, setä! sanon minä, kun hän alituisesti nostaa kiikarin silmillensä.
— Rauhaton? En ole!
— Malttamaton sitten?
— Sellaiseksi voipi käydä vähemmästäkin!
— Kuljemmehan niin nopeasti — — —