— Mitä se minua liikuttaa! Nopeus on hyvä, mutta meri on liian suuri!
Silloin muistin, että professori ennen lähtöämme oli arvioinut tämän meren pituuden kolmeksikymmeneksi penikulmaksi; mutta olemme jo kulkeneet kolmesti sen matkan, eikä vielä näy eteläisiä rantoja!
--- Emme pääse alaspäin! sanoo professori taas. Kaikki tämä on hukkaan mennyttä aikaa, enkä minä ole tullut niin pitkän matkan päästä tehdäkseni joutavaa huvimatkaa mokomalla lammikolla!
Hän kutsuu tätä purjehtimistamme huvimatkaksi ja tätä merta lammikoksi!
— Mutta, sanon minä, olemmehan kulkeneet sitä tietä, jonka Saknussemm on osoittanut.
— Siinäpä juuri on kysymys. Olemmeko seuranneet hänen tietänsä! Onko Saknussemm tullut tälle merelle? Onko hän kulkenut sen yli? Eiköhän puro, jonka otimme oppaaksemme, ole vienyt meitä kokonaan väärään?
— Kaikissa tapauksissa ei tarvitse katua, että olemme tulleet tänne. Tämä näky on komea ja —
— Ei ole puhettakaan näkemisestä. Olen asettanut itselleni päämäärän, jonka tahdon saavuttaa! Älä siis puhukaan minulle ihmettelemisestä!
Tämän panen visusti muistiini ja jätän professorin malttamattomuudessaan pureskelemaan huuliansa. Kello kuuden aikaan iltasella Hannu pyytää palkkaansa ja hänelle luetaan kouraan hänen kolme taaleriansa.
Sunnuntaina elokuun 18 p:nä. — Ei mitään uutta. Samanlainen sää kuin ennenkin. Tuuli näyttää vähän kiihtyvän. Kohta herättyäni kiiruhdan katsomaan, onko valon voima pysynyt muuttumattomana, sillä pelkään lakkaamatta, että sähköilmiö haihtuisi ja viimein sammuisi. Mutta pelkoni on aivan turha, ja lautta kuvastuu selvästi laineisiin.