Hampurin museossa olen nähnyt erään tällaisen sisiliskon luurangon, joka oli kolmekymmentä jalkaa pitkä. Saisinkohan minä, joka olen maan asukas, katsoa tällaista muinaisuuden hirviötä silmästä silmään? Eihän toki! Mahdotontahan se olisi! Mutta rautakangessa näkyy syviä hampaiden puremia, joista huomaa, että hampaat ovat olleet keilanmuotoiset niinkuin krokodiilillakin.
Kauhistuen katselen merelle, josta pelkään näkeväni joukon näitä matelijoita nousevan.
Luulenpa, että professori ajattelee samaa, sillä katseltuansa rautakankea hän silmäilee merta ympäriinsä.
— Mikä kirottu ajatus! Ruveta nyt tässä meren syvyyttä mittailemaan! ajattelin itsekseni. Hän on häirinnyt jonkin eläimen lepoa; kunhan vain ei joku noista pedoista hätyyttäisi meitä matkalla! — — —
Tarkastelen aseitamme, tullakseni vakuutetuksi siitä, että ne ovat hyvässä kunnossa. Setäni näkee, mitä teen, ja hyväksyy sen. Merkilliset poreet vedenpinnalla ilmoittavat, että jotakin liikkuu sen pohjalla. Vaara on likellä; täytyy olla varuillansa.
Tiistaina elokuun 20 p:nä. — Ilta lähestyy, tahi oikeammin sanoen se aika, jolloin uni painaa silmäluomiamme, sillä täällä merellä ei ole ensinkään yötä, vaan alituinen valo; se väsyttää suuresti silmiämme, aivan kuin jos purjehtisimme Pohjoisjäämerellä ainaisessa auringonpaisteessa. Hannu seisoo pitämässä perää ja hänen vartiollansa minä nukun.
Pari tuntia myöhemmin herään kovaan jysäykseen. Lautta on mahdottomalla voimalla nostettu ylös vedestä ja paiskattu parinkymmenen sylen päähän.
— Mikä nyt? huutaa setäni, olemmeko ajaneet karille?
Hannu osoittaa sormellansa jotakin mustaa, joka vuorotellen kohoaa ja laskehtii parin sadan sylen päässä. Katselen sitä ja huudahdan:
— Se on mahdottoman suuri merisika!