— Niin on, vastaa setäni; ja tuolla on suunnattoman iso merisisilisko!
— Ja tuolla kauhea krokodiili! Kas, miten leveä leuka sillä on, ja minkälaiset hampaat suussa! Kas! Nyt se katoaa!
— Valas! valas! huutaa professori. Näen sen julman suuret evät; katsokaapa, kuinka se ruiskuttaa vettä ja ilmaa ulos sieraimistansa!
Kaksi vesipatsasta nousee nyt korkealle ilmaan. Olemme pelon, hämmästyksen ja kauhun vallassa, sillä pieninkin näistä äärettömän suurista meripedoista voisi yhdellä puraisulla musertaa koko lauttamme. Hannu tahtoo kääntää lautan takaisin, välttääksensä tätä vaarallista seuraa, mutta toisella puolella hän huomaa muita yhtä pelättäviä vihollisia: neljäkymmentä jalkaa leveän kilpikonnan, ja kolmekymmentä jalkaa pitkän käärmeen, joka kääntelee hirveätä päätänsä laineiden yllä.
Mahdotonta paeta. Matelijat lähestyvät, kiitäen lautan ympärillä nopeammin kuin pikajuna. Tartun pyssyyni, mutta minkäpä vaikutuksen mahtanee pyssynluoti tehdä sellaiseen suomusvarustukseen, joka peittää näiden eläimien ruumista.
Olemme kauhun jäykistämät. Ne lähestyvät. Toisella puolen krokodiili, toisella käärme; toiset pedot ovat kadonneet. Minä ampuisin, mutta Hannu viittaa kieltävästi. Molemmat pedot ovat viidenkymmenen sylen päässä lautasta, syöksyvät toisiansa vastaan, ja heidän raivonsa estää heitä huomaamasta meitä.
Tappelu alkaa sadan sylen päässä lautalta ja näemme selvästi molemmat tappelevat eläimet.
Nyt luulen näkeväni, että toisetkin pedot tulevat ottamaan osaa tappeluun: merisika, valas, sisilisko ja kilpikonna; näen ne ja osoitan niitä islantilaiselle, mutta tämä pudistaa päätänsä.
— Kaksi! sanoo hän.
— Mitä! Kaksiko! Hän väittää, että ainoastaan kaksi eläintä — — —