Pian pistää esiin Plesiosauruksen hirveä pää; tuo peto on kuolettavasti haavoittunut. En näe enää sen mahdotonta selkää, ainoastaan pitkä kaula kohoaa ylös, vetäytyy koukkuun, ojentuu ja koukistuu taas, pieksää laineita ikäänkuin kauhean suuri ruoska, ja väänteleikse niinkuin poikki hakattu mato. Vesi pauhaa vaahtona pitkän matkan päässä estäen meitä näkemästä; mutta pian loppuu pedon kuolinkamppailu, sen liikkeet vähenevät, väänteleminen lakkaa ja pitkä käärmeen ruumis lepää liikkumattomana tyyntyneillä laineilla.
Entä Ichtyosaurus? Onko se palannut meren syvyyteen luolaansa, vai näyttäytyyköhän se vielä vedenpinnalla?
[XXXIV]
Keskiviikkona elokuun 21 p:nä. — Kaikeksi onneksemme on kova tuuli kiidättänyt meidät pois tappelupaikalta. Hannu on yhä vielä peränpitäjänä. Setäni, joka tappelun aikana heräsi ajatuksistaan, vaipuu uudestaan syviin mietteisiin ja tarkastelee merta.
Matka käy taas yhtä yksitoikkoiseksi kuin ennenkin, enkä tahtoisi, että sitä vilkastuttaisivat ainakaan niin vaaralliset tapaukset kuin eiliset.
Torstaina elokuun 22 p:nä. — Jotenkin epätasainen tuuli pohjois-koillisesta. Ilma lämmin. Kuljemme puolen neljättä penikulman nopeudella tunnissa.
Keskipäivällä kuuluu hyvin kaukaa keskeytymätöntä jyminää; kirjoitan tämän seikan muistikirjaan.
Se on jokin kaukainen kallio, sanoo professori, tahi jokin saari, jonka rantaan meren aallot murtuvat.
Hannu kiipeää maston nenään, mutta ei huomaa mitään luotoa; meri on tasainen niin pitkältä kuin silmä kantaa.