Kolme tuntia kuluu. Pauhina näyttää kuuluvan jostakin kaukaisesta vesiputouksesta, ja lausun tämän otaksuman sedälleni, joka vain pudistaa päätänsä; olen kuitenkin varma siitä, etten erehdy. Lähestymmekö siis jotakin suurta koskea, joka syöksee meidät pohjattomuuteen? Kenties tällainen tapa päästä alaspäin miellyttäisi professoria, sillä sehän kävisi jotenkin pystysuoraan suuntaan, mutta minä puolestani — — — Kaikissa tapauksissa täytyy muutaman penikulman päässä olla jokin pauhaava ilmiö, sillä pauhu kuuluu nyt sangen voimakkaasti. Tuleeko se taivaasta vai merestä?
Katselen ilmassa kulkevia höyryjä, ja koetan arvioida niiden tiiviyttä. Taivas on kirkas. Pilvet, jotka häilyvät korkealla holvissa, näyttävät liikkumattomilta ja katoavat valon voimakkaaseen säteilyyn. Täytyy siis etsiä pauhinan syytä muualta.
Tarkastan silloin kirkasta ja sumutonta taivaanrantaa, jossa ei näy mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta jos tämä pauhina tulee jostakin vesiputouksesta, jostakin koskesta, jos tämä meri virtaa johonkin alempana olevaan vesistöön, niin täytyy virran nopeuden kiihtyä ja siitä huomaisimme meitä uhkaavan vaaran. Tutkin asiaa, mutta en totea mitään virtaa; tyhjä pullo, joka heitetään veteen, jääpi vedenpinnalla samalle paikalle.
Kello neljän aikaan Hannu nousee mastoon ja kiipeää sen huippuun, josta hän voi katsella niin kauas kuin silmä kantaa; silloin hänen katseensa kiintyi määrättyyn kohtaan. Hänen kasvoissaan ei näy mitään hämmästystä, mutta hän on huomannut jotakin.
— Hän on nähnyt jotakin, sanoo setäni.
— Niinpä luulen.
Hannu laskeutuu taas alas, viittaa kädellään etelää ja sanoo:
— Tuolla!
— Tuolla? toistaa setäni kysyvästi; sitten hän katsoo kiikarillaan mainittuun suuntaan minuutin verran, joka aika mielestäni tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi.
— Niin, niin! huutaa hän vihdoin.