— Mitä näette?
— Näen ikäänkuin mahdottoman lyhteen, joka kohoaa aalloista.
— Joku uusi merieläin?
— Kenties.
— Suunnatkaamme sitten matkamme länteen päin, sillä tiedämmehän, mikä meidät perii, jos kohtaamme näitä vedenpaisumuksen hirviöitä, sanon minä.
— Antaa mennä vain tätä suuntaa, vastaa setäni. Jos me sellaisen matkan päähän, kuin mikä on meidän ja tämän eläimen välillä, — ja se matka täytyy arvioida kahdeksitoista penikulmaksi — voimme nähdä vesipatsaan, joka syöksyy ulos sen purskureiästä, niin silloin sen täytyy välttämättömästi olla ylenluonnollisen suuri. Pako olisi viisainta, mitä voisimme tehdä; mutta emmepä olekaan tulleet tänne ollaksemme ymmärtäväisiä.
Jatkamme siis matkaamme eteenpäin. Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmaksi käy vesipatsas. Mikähän kummitus voikaan särpiä sisäänsä sellaisen vesimäärän ja sitten ruiskuttaa sen ulos katkeamattomana suihkuna.
Kello kahdeksan illalla olimme siitä vain parin penikulman päässä. Sen musta, mahdottoman suuri vuorimainen ruumis lepää meressä kuin saari. Onko tämä mielikuvitusta? Onko tämä kauhun aiheuttama harhanäky?
Sen pituus näyttää minusta olevan enemmän kuin tuhat syltä! Mikäs valas tämä onkaan, josta ei Cuvier eikä Blumenbach ole aavistaneetkaan mitään?
Se makaa liikkumattomana, ikäänkuin nukuksissa, ja meri ei näy jaksavan kohottaa sen ruumista, vaikka laineet pauhaavat sen kylkiä vastaan. Vesipatsas, joka kohoaa viidensadan jalan korkeudelle, putoaa takaisin pauhaavana ryöppynä. Aivan kuin hullut kiidämme tätä hirveän suurta möhkälettä kohti, jolle sata valasta päivää kohti ei olisi riittänyt ruoaksi.