Ja suureksi hämmästykseksi itselleen, mutta erittäinkin minulle, luki setäni: Minä lemmin sinua, Graüben kultaseni!
— Mitä! virkkoi professori.
Aivan tietämättäni olin minä rakastunut hupsu kirjoittanut tämän harmittavan lauseen.
— Vai niin! Vai rakastat sinä Graübeniä? sanoi setäni oikein holhoojan äänellä.
Niin ... ei ... änkytin minä.
— Ahaa! sinä rakastat Graübeniä, toisti hän koneellisesti. Noh! Käytetäänpä nyt esittämääni keinoa kysymyksessä olevan kirjoituksen selittämiseksi!
Vaipuen uudestaan syvälliseen mietiskelyynsä unohti setäni jo ajattelemattomat sanani. Ajattelemattomat, sanon, sillä eiväthän oppineen miehen aivot käsitä sydämmen salaisuuksia. Mutta kaikeksi onneksi hän vain ajatteli vanhaa kirjoitustansa.
Professori Lidenbrockin silmät säihkyivät silmälasien takaa, kun hän oli tekemäisillään pääkokeensa. Hänen sormensa vapisivat tarttuessaan taas tuohon vanhaan pergamenttiin. Hän oli kovasti liikutettu. Viimein hän rykäisi ja lausuen perättäin ensimmäisen kirjaimen joka sanasta, sitten toisen j.n.e. luki hän juhlallisella äänellä minulle seuraavan kirjainjakson:
mmessinka SenrA. icefdo K.segnittamurtn
ecertserrette, rotaivsadua, ednecsedsadne
lacartniilu J siratrac Sarbmutabiledmek
meretarciluco I sleffen Sn I.
Kun olimme lopettaneet, olin minäkin liikutettu, sillä myönnän; nämä kirjaimet, yksitellen lausuttuina, eivät muodostaneet mitään lausetta; olin odottanut, että professorin huulilta kaikuisi jokin lause oivallisella latinan kielellä. Mutta, kuka taisi aavistaa sellaista! — ankara nyrkin isku tärisytti pöytää. Kirjoitusmuste roiskahti ympäri ja kynä putosi kädestäni.