Hän viittaa suostuvansa siihen.
Ennenkuin hän ennättää nostaa päätänsä, näkyy lautan reunalla tulinen pallo. Masto ja purje ovat yhtäkkiä kadonneet, ja näen niiden lentävän ilmaan niinkuin muinaismaailman liskolintu Pterodaktylus.
Jähmetymme kauhusta. Sinertävänvalkoinen tulipallo, noin kymmentuumaisen pommin kokoinen, kulkee hitaasti eteenpäin, kieppuen ihmeteltävän kiivaasti myrskyn pyörteessä. Se pomppii sinne tänne, kulkee lautan palkkeja myöten, hypähtää ruokasäkkiemme päälle, laskeutuu taas hiljaa pois, ja tekee hyppäyksen hipaisten ruutitynnyriämme. Oi kauhistusta! Lennämme ilmaan! Ei! Loistava pallo etenee taas; se lähestyy Hannua, joka vakavasti katselee sitä; sitten setääni, joka laskeutuu polvillensa välttääkseen sitä; senjälkeen se lähestyy minua; huolimatta valosta ja lämmöstä olen kalpea ja vapisen; se hyppelee jalkaini juuressa ja koetan vetää jalkani pois, mutta en voi.
Salpietarikaasun haju täyttää ilman, se tunkee kurkkuun ja keuhkoihin, niin että tahtoo tukehtua.
Miksi en voi liikuttaa jalkojani? Ovatko ne siis tarttuneet kiinni lauttaan? Tämä sähköinen pallo on tehnyt kaiken lautallamme olevan raudan magneettiseksi; tieteelliset koneet, työkalut ja aseemmekin liikkuvat ja kolahtavat kovasti helisten yhteen; saappaitteni korkojen rautanaulat ovat tarttuneet kovasti kiinni lauttaan lyötyyn rautakappaleeseen.
Ponnistaen kovasti voimiani nykäisen vihdoin jalkani irti, juuri kun pallo on vetämäisillänsä sen pyörteeseensä ja tempaamaisillaan minut — — —
Ah! mikä huikaiseva valo! Pallo poksahtaa rikki! Tulenliekit hulmahtavat päällemme.
Sitten tulee kaikki pimeäksi, mutta sitä ennen ehdin nähdä setäni pitkällänsä lautalla ja Hannun yhä vain peräsimessä, sähkön vaikutuksesta "sylkevän tulta".
Mihin menemme? Mihin joudumme?
— — —