Tiistaina elokuun 27 p:nä. — Herään pitkällisestä taintumuksesta. Myrskyä kestää yhä, salamat sähisevät ilmassa kuin käärmeet.
Olemmeko vielä merellä? Olemme ja syöksymme eteenpäin arvaamattoman nopeasti. Olemme kulkeneet Englannin kanavan, Ranskan, kenties koko Euroopan alitse!
— — —
Kuuluu taas jyrinää! Se on selvästi aaltojen pauhua kallioita vastaan! — — — Mutta silloin — — —
[XXXVI]
Tähän loppuvat ne muistiinpanot, joita nimitän "laivan päiväkirjaksi", ja jotka kaikeksi onneksi pelastuivat haaksirikosta; tästälähin siis aloitan uudelleen kertomukseni.
En tiedä, mitä tapahtui silloin, kun lautta törmäsi rannan kivikkoon. Tunsin syökseväni aaltoihin ja se, etten jäänyt sinne iäksi päiväksi ja ettei ruumiini musertunut teräviin kallioihin, johtui siitä, että Hannun voimakas käsi nosti minut syvyydestä...
Rohkea islantilainen kantoi minut aalloista hiekalle, joka oli polttavan kuuma; herätessäni huomasin makaavani pitkälläni setäni vieressä.
Hannu palasi sitten kallioiden luo, joita vastaan riehuvat aallot murtuivat, pelastaaksensa tavaroitamme haaksirikosta. En voinut puhua ja olin mielenliikutuksesta ja väsymyksestä niin uupunut, että tarvitsin kokonaisen tunnin tointuakseni.