Sade valui oikeana vedenpaisumuksena, kaksinverroin kiivaana, kuten on tavallista vähää ennen myrskyn päättymistä. Muutamat ulkonevat kalliot olivat suojanamme. Hannu valmisti meille ruokaa, jota tosin en voinut maistaakaan, ja pian me kaikki vaivuimme sikeään uneen, sillä olimme väsyneet kolmen yön valvomisesta.
Seuraavana päivänä sää oli ihana; taivas ja meri olivat ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta jälleen rauhoittuneet. Kaikki myrskyn jäljet olivat kadonneet. Herätessäni professori tervehti minua muutamalla iloisella sanalla, sillä hän oli kovin hyvällä tuulella.
— No, poikaseni, huudahti hän, oletko nukkunut hyvin?
Olisi voinut luulla, että olimme kotona Kuninkaankadun varrella, että astuin rauhallisesti alakerrokseen aamiaiselle tahi että vielä samana päivänä viettäisin häitäni pikku Graübenin kanssa?
Oi! Jos myrsky olisi kuljettanut lauttaamme edes hiukan itäänpäin, niin olisimme kulkeneet Saksan alitse, rakastetun Hampurin alitse, jossa asui se, jota eniten rakastin tässä maailmassa. Silloin tuskin 40 penikulmaa olisi ollut välillämme!
Kaikki nämä tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni, ennenkuin vastasin setäni kysymykseen.
— Vai niin! sanoi hän, etkö olekaan nukkunut hyvin?
— Varsin hyvin, vastasin minä. Tosin tunnen itseni aivan murjotuksi, mutta se ei tee mitään. Olen hiukan väsyksissä, siinä koko juttu. Mutta te näytätte mielestäni varsin iloiselta tänään, setä.
— Riemuissani olenkin, poikani, oikein riemuissani! Olemme päässeet perille!
— Matkammeko perille?