Mutta vielä oli tarkastettava ruokatavarat. Laatikot, joissa niitä säilytettiin, olivat rannalla järjestettyinä riviin, aivan vahingoittumattomina; meri on säästänyt ne, ja saatoimme siis luottaa siihen, että meillä oli ruokaa kyllin neljäksi kuukaudeksi. Meillä oli korppuja, suolaista lihaa, viinaa ja kuivaa kalaa.
— Neljä kuukautta! virkkoi professori. Sillä ajalla ehdimme mennä perille ja palata takaisin, ja tähteistä tarjoan suuret päivälliset kaikille Johannaeumissa oleville virkatovereilleni.
Vaikka minun olisi pitänyt aikoja sitten olla tottunut setäni luonteeseen, niin silti hän kuitenkin yhä uudelleen ihmetytti minua.
— Nyt, sanoi hän, meidän pitää täyttää vesiastiamme sadevedellä, jota myrsky on valanut näihin kivenkoloihin; meidän ei siis tarvitse pelätä janoa. Mitä lauttaan tulee, niin sanon Hannulle, että hän korjaa sen niin hyvin kuin voi, vaikka emme luullakseni tarvitse sitä enää!
— Kuinka niin? kysyin minä.
— Minulla on omat luuloni, poikaseni, ja ajattelenpa, ettemme palaa samaa tietä kuin tulimme.
Katselin professoria epäillen ja tuumin, oliko hän tullut hulluksi. Eikä hänen puheensa kuitenkaan ollut "varsin hullua".
— Syökäämme aamiaista, sanoi hän.
Hän antoi määräyksiä Hannulle, jonka jälkeen seurasin häntä korkealle niemelle, jossa söimme kuivattua lihaa ja korppuja sekä joimme teetä; tämä ateria maistui oivalliselta, melkeinpä parhaimmalta mitä koskaan olen syönyt. Nälkä, raitis ilma ja mielenliikutuksia seurannut rauha vaikuttivat, että minulla oli sangen hyvä ruokahalu.
Syödessämme tiedustelin sedältäni, missä tällä kertaa olimme.