— Tottahan toki! Hannu on taitava poika ja olen varma siitä, että hän on pelastanut suurimman osan lastistamme. Ottakaamme selkoa siitä.
Menimme ulos luolasta, joka oli alttiina tuulille. Olin toivon ja pelon vaiheilla; minusta oli mahdotonta, ettei kaikki, mitä lautalla oli ollut, ollut hukkunut haaksirikossa. Mutta erehdyin. Kun tulimme rannalle, näin Hannun suuren hyvinjärjestetyn tavarakasan keskellä. Setäni puristi hänen kättänsä suuresti kiitollisena; tämä mies, joka osoitti erinomaista, aivan harvinaista uskollisuutta, oli tehnyt työtä meidän nukkuessamme ja oli oman henkensä uhalla pelastanut kallisarvoisimmat tavarat.
Tosin olimme kärsineet tuntuvia vahinkoja, muun muassa kadottaneet aseemme, mutta hätätilassa saimme tulla toimeen ilman niitä. Ruutivarastomme oli vahingoittumatta, vaikka se myrskyssä oli ollut räjähtämäisillään ilmaan.
— Noh! huudahti professori, pyssyjemme menettäminen vaikuttaa vain sen, että meidän täytyy luopua metsästyksestä.
— Vai niin! Entä tieteelliset kojeet?
— Tässä on manometri, hyödyllisin kaikista; ennen olisin antanut kaikkien muiden mennä kuin sen. Tämän avulla voin laskea syvyyden, mihin tulemme, ja tiedän, milloin tulemme keskipisteeseen; jollei meillä olisi sitä, voisimme mennä keskipisteen ohitse ja tulla ulos toiselta puolelta maapalloa.
Tämä pilapuhe oli minusta vastenmielistä.
— Mutta kompassi? kysyin minä.
— Tässä se on kivellä, täydessä kunnossa; samaten kronometri ja molemmat lämpömittarit. Hannu on sentään kelpo mies!
Siinä asiassa olin samaa mieltä. Tieteellisistä koneista ei puuttunut ainoatakaan. Mitä työkaluihimme tulee, niin huomasin rannalla hajallaan portaita, köysiä, rautakankia, kuokkia j.n.e.