— Ja kummallista kyllä, sanoin minä, on juuri Välimeri yläpuolellamme, jos laskumme ovat oikeat.
— Niin, todellakin!
— Aivan varmaan, sillä olemme yhdeksänsadan penikulman päässä Reykjavikistä.
— Se on pitkä matka, poikaseni, mutta olemmeko Balkanin vai Atlantin meren alapuolella vai Välimeren kohdalla, sen saatamme määrätä ainoastaan siinä tapauksessa, ettemme ole poikenneet alkuperäisestä suunnastamme.
— Emme ole, sillä tuuli oli varmaankin tasainen, ja sentähden luulen, että tämä rannikko on kaakkoon päin Port-Graübenistä.
— Senhän saa helposti selville, kun vain tarkastaa kompassia. Katsokaamme sitä!
Professori meni kiven luo, jolle Hannu oli asettanut kaikki tieteelliset koneet. Hän oli iloinen ja hyvillä mielin, hykerteli käsiänsä ja koukisteli ruumistansa! Hän oli oikein nuoren näköinen. Minä seurasin häntä uteliaana saadakseni tietää, olinko erehtynyt laskuissani.
Tultuansa kiven luo otti setäni kompassin, asetti sen vaakasuoraan asentoon ja tarkasteli neulaa, joka värähteli edestakaisin muutaman silmänräpäyksen ja seisahtui viimein, osoittaen määrättyä suuntaa magneettisen voiman vaikutuksesta.
Setäni katseli kompassia, hieroi silmiänsä ja tarkasteli sitä uudestaan. Viimein hän hämmästyneen näköisenä kääntyi minuun.
— Mikä nyt? kysyin minä.