Hän käski minun tutkia kompassia; minulta pääsi hämmästyksen huuto, sillä neula osoitti pohjoista sinnepäin, missä luulimme olevan etelän. Se kääntyi rantaan päin, sen sijaan että olisi osoittanut avaraa merta!
Pudistelin kompassia ja tarkastelin sitä uudelleen; se oli täydelleen kunnossa. Asettipa neulan mihin asentoon hyvänsä, aina se kääntyi samaan odottamattomaan suuntaan.
Emme siis enää voineet epäillä, ettei tuuli ollut myrskyn aikana meidän huomaamattamme kääntynyt ja vienyt meitä takaisin sille rannikolle, jonka setä luuli meidän jättäneen taaksemme.
[XXXVII]
Olisi mahdotonta selittää niitä tunteita, jotka vaihtelivat professori Lidenbrockin sielussa, hänen hämmästystänsä, epäilyänsä ja viimein hänen suuttumustansa. En ole koskaan nähnyt ketään ihmistä niin ällistyneenä ja niin kiukkuisena. Vesimatkan vaivat, kaikki kärsimämme vaarat — kaikki nämä oli aloitettava uudestaan. Olimme kulkeneet takaperin, emmekä eteenpäin! Mutta setäni palasi pian järkiinsä.
— Hm! Sallimus tekee minulle näitä kolttosia! virkkoi hän. Luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan. Ilma, tuuli ja vesi yhdistävät voimansa estääksensä matkaani! No niin! Saakootpa siis tuntea, mitä tahtoni saapi aikaan! Minä en aio antaa perään enkä väistyä tuumaakaan, ja saammehan nähdä, kumpi pääsee voitolle, ihminen vai luonto!
Seisoen suorana kalliolla, vihastuneena ja uhkaavana, näytti Otto Lidenbrock, niinkuin raivoisa Aias, julkeasti uhmaavan jumalia. Mutta minä katsoin soveliaaksi ruveta välittäjäksi ja hillitä hänen mieletöntä kiukkuansa.
— Kuulkaa minua, sanoin hänelle vakavalla äänellä, kaikella kunnianhimolla on tässä maailmassa rajansa, eikä ihminen voi taistella mahdotonta vastaan. Me olemme huonosti varustautuneet merimatkalle. Viittäsataa penikulmaa ei raivoavassa vastatuulessa kuljeta huonosti kokoonkyhättyjen pölkkyjen varassa aluksella, jossa on peite purjeena ja keppi mastona. Me emme voi ohjata matkaamme, olemme tuulien leikkikaluna, ja olisimme mielettömiä, jos vielä koettaisimme lähteä tälle mahdottomalle matkalle meren yli!
Keskeyttämättä olisin voinut jatkaa kymmenen minuuttia puhettani, ladellen esiin kaikki nämä kumoamattomat syyt, sillä professori oli tällä kertaa niin hajamielinen, ettei hän kuullut sanaakaan kaikista todistuksistani.