Mutta vielä enemmän hän ihastui, kun hän töytäillessään näiden jäännöksien keskellä löysi pääkallon; hän huusi ääni liikutuksesta väristen:
— Akseli hoi! Akseli! Ihmisen pääkallo!
— Ihmisenkö pääkallo! setä? vastasin minä yhtä hämmästyneenä.
— Niin lapseni! Ah! Milne Edvards! Ah! de Quatrefages! Miksi ette ole täällä, jossa minä Otto Lidenbrock olen?
[XXXVIII]
Ymmärtääksensä, miksi setäni huusi nimeltään näitä mainioita ranskalaisia luonnontutkijoita, tulee lukijan tietää, että jonkin aikaa ennen matkalle lähtöämme oli oppineiden kesken syntynyt väittelyä eräästä hyvin tärkeästä paleontologisesta kysymyksestä.
Muutamat työmiehet, jotka Boucher du Perthen johdolla suorittivat kaivaustöitä kivilouhoksissa Moulin-Quignon'issa lähellä Abbevilleä Sommen departementissa Ranskassa, löysivät maaliskuun 28 päivänä 1863 neljäntoista jalan syvyydestä maan pinnasta ihmisen leukaluun. Tämä oli ensimmäinen senlaatuinen kivettynyt löytö, joka oli tullut päivän valoon. Läheltä löytyi kivestä tehtyjä kirveitä ja piikivisiä puukkoja, kaikki ruosteen tapaisen homeen peitossa.
Sanoma tästä löydöstä levisi laajalti, ei ainoastaan Ranskaan, vaan myöskin Englantiin ja Saksaan. Useat Ranskan Tiedeakatemian jäsenet, muiden muassa Milne Edvards ja de Quatrefages, kiinnittivät löytöön suurta huomiota, todistaen, että mainitut luut aivan selvään olivat todellisia ihmisen jäännöksiä, ja ruveten innokkaasti puolustamaan tätä "leukajuttua", joksi englantilaiset sitä sanoivat.
Kolmen yhdistetyn kuningaskunnan geologit, esim. Falconer, Busk, Carpenter y.m., pitivät asiaa selväksi todistettuna, ja heidän mielipiteeseensä yhtyivät Saksankin oppineet, näiden etupäässä innokkaimpana kaikista setäni Lidenbrock.