Näytti siis olevan aivan todistettu ja myönnetty asia, että kvartääri-aikakaudelta oli löydetty todellinen jäännös ihmisestä.
Elie de Beaumont oli kuitenkin kiivaasti vastustanut tätä otaksumaa. Tämä mies, jota oppineiden kesken pidettiin suuressa arvossa, väitti, että Moulin-Quignon'in luona olevat maakerrokset eivät kuuluneet "diluvium'iin", vaan myöhempään aikakauteen, eikä myöntänyt, että ihminen olisi ollut olemassa samaan aikaan kuin kvartääri-aikakauden eläimet, jota viime väitettä myöskin Cuvier puolusti. Setä Lidenbrock, joka kuului geologien suureen enemmistöön, oli pysynyt lujana, sekä väitellyt ja keskustellut niin, että Elie de Beaumont oli jäänyt melkein yksinänsä väitettään puolustamaan.
Kaikki nämä tämän kysymyksen vaiheet me tunsimme, mutta emme tienneet, että juttu oli selvinnyt lähtömme jälkeen. Toisia yhtäläisiä, vaikka eri rotuihin ja kansoihin kuuluneiden ihmisten leukaluita löydettiin muutamista luolista Ranskasta, Sveitsistä ja Belgiasta, harmaasta ja kuohkeasta maasta; samoin löytyi niiden mukana aseita, huonekaluja ja työkapineita sekä lapsien, nuorukaisten ja vanhuksien luita. Ihmisen olemassaolo kvartääriaikakaudella tuli siis päivä päivältä yhä sitovammin todistetuksi.
Mutta asia ei loppunut siihen. Uudet jäännökset, joita oli kaivettu esiin tertiääriaikakauden plioseeni-muodostuksista, olivat antaneet vielä rohkeammille tutkijoille aihetta väittää ihmissukua vielä paljoa vanhemmaksi. Nämä jäännökset tosin eivät olleet ihmisten luita, vaan ihmisten teollisuuden tuotteita, nimittäin säännöllisesti särmikkäitä, niin sanoaksemme piirtokuvilla koristettuja sääriluita ja kivettyneitä reisiluitakin, jotka olivat todistuksina ihmisten ensimmäisistä taiteellisista harrastuksista.
Yhdellä askeleella siis ihminen laskeutui vuosituhansia ajan portaita alaspäin. Ihmissuku todistettiin vanhemmaksi kuin "Elephas meridionalis"; se oli siis ainakin satatuhatta vuotta vanha, sillä etevimmät geologit väittävät plioseeni-muodostusta vähintäänkin niin vanhaksi.
Sillä kannalla oli silloin palaeontologinen tiede, ja se minkä siitä tiesimme, riitti selittämään meille tämän Lidenbrockin meren rannalta löytämämme luutarhan olemassaolon. Voipi siis helposti ymmärtää setäni hämmästyksen ja ihastuksen, kun hän parinkymmenen askeleen päässä löysi edestään yhden näitä kvartääriaikakauden ihmisiä.
Se oli selvästi tunnettava ihmisen ruumis. Olisikohan jokin erikoinen maanlaatu, sellainen kuin esim. Bordeaux'n P. Mikaelin hautausmaan, voinut säilyttää sitä vuosituhansia? Sitä ei voi sanoa. Mutta tämä ruumis, jolla oli kiinteä pergamentin kaltainen nahka ja ainakin ulkonäöstä päättäen vielä jäntevät jäsenet, täydelliset hampaat, erinomaisen tuuhea tukka ja hirvittävän pitkät kynnet sormissa ja varpaissa, oli edessämme samannäköisenä jollainen se oli ollut eläessänsäkin.
Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä, nähdessäni tämän muinaisilmiön. Setänikin, joka tavallisesti oli puhelias ja keskusteli innokkaasti, oli tällä kertaa ääneti. Nostimme ruumiin maasta ja asetimme sen pystyyn. Tyhjillä silmäkuopillaan se katsoa tuijotti meihin; me koputimme sen rintakehää, joka oli tyhjä ja kumiseva.
Jonkin ajan kuluttua pääsi professori sedässäni voitolle. Innostuneena Otto Lidenbrock unohti matkamme, paikan missä olimme ja suuren luolan, joka meitä ympäröi. Epäilemättä hän luuli olevansa Johannaeumissa pitämässä luentoa oppilailleen, sillä hän alkoi opettajan tavoin puhua olemattomille kuulijoilleen:
— Hyvät herrat! sanoi hän, minulla on kunnia esittää teille tässä kvartääriaikakauden ihminen. Kuuluisat oppineet väittävät, ettei häntä ole ollut olemassa; toiset yhtä etevät ovat väittäneet päinvastoin. Jos nyt paleontologiset epäilijät olisivat täällä, niin he voisivat koetella tätä sormillansa, ja heidän täytyisi myöntää erehtyneensä. Minä tiedän varsin hyvin, että tiedemiesten täytyy visusti pitää varansa joutuessaan tekemisiin tällaisten keksintöjen kanssa. Tiedän ja tunnen hyvinkin, kuinka Barnum ja muut mokomat huijarit ovat pettäneet maailmaa kivettyneillä ihmisruumiilla. Tunnen jutun Aiaksen polviluusta, Oresteen ruumiista, jonka Spartalaiset väittivät löytäneensä, ja Asteriuksen viittätoista jalkaa pitkästä ruumiista, josta Pausanius puhuu. Olen lukenut kuvaukset siitä luurangosta, joka Ludvig XVI:n ajalla löydettiin likeltä Trapania ja jota väitettiin Polyfemokseksi; samoin olen lukenut kertomuksen siitä jättiläisestä, joka kaivettiin maasta Palermon lähistöltä Ludvig XVI:n hallituksen aikana. Yhtähyvin kuin minäkin, tiedätte te, hyvät herrat, kuinka Luzernin seuduilla v. 1577 tutkittiin muutamia suuria luita, jotka mainio lääkäri Feliks Plater väitti 19 jalkaa pitkän jättiläisen jäännöksiksi. Olenpa lukenut Cassanionin selitykset sekä kaikki ne muistelmat, lentokirjat, puheet ja vastalauseet, jotka on julkaistu Kimbrien kuninkaan Teutobochuksen luurangosta, tämän kuninkaan, joka valloitti Gallian ja jonka ruumis kaivettiin ylös hiekkakuopasta v. 1613. Kahdeksannellatoista vuosisadalla olisin Pierre Campet'n kanssa väittänyt esi-aatamilaisten olemassa oloa valheeksi, joita taas Scheuchzer väitti olleen olemassa! Minulla on ollut käsissäni kirja nimeltä Gigans — — —