Joka haaralle leviävä valo teki mahdolliseksi nähdä pienimmätkin esineet pitkän matkan päähän metsässä. Luulin nähneeni — — — Ei! minä näin todellakin mahdottoman suuria olentoja puiden alla. Ne olivat jättiläiseläimiä, kokonainen lauma mastodontteja, jotka eivät olleet kivettyneitä, vaan eläviä, aivan samanlaisia kuin ne, jotka löydettiin Ohion suoperäisiltä mailta! Näin nämä hirveän isot eläimet, joiden kärsät liikkuivat puiden alla kuin käärmeet. Kuulin jyskeen, joka syntyi niiden työntäessä torahampaansa vanhoihin puunrunkoihin. Oksat rasahtelivat niiden riipiessä joukottain lehtiä, jotka katosivat hirviöiden kitaan.
Uneni, jossa olin nähnyt koko tämän tertiääri- ja kvartääri-kauden muinaismaailman, muuttui siis täydeksi todeksi. Ja me olimme yksin täällä maan sisässä, noiden hirveiden petojen vallassa!
Setäni katseli niitä tiedemiehen kiihkolla.
— Lähtekäämme, sanoi hän äkkiä tarttuen käsivarteeni, eteenpäin, eteenpäin!
— Ei, huusin minä, ei! Eihän meillä ole aseitakaan! Mitä tekisimme noiden jättiläiseläinten joukossa? Tulkaa, setä, tulkaa! Ei kukaan ihminen voi vastustaa noiden raivoa.
— Eikö kukaan ihminen? vastasi setäni, puhuen hiljaisemmalla äänellä. Sinä erehdyt, Akseli! Katsopa tuonne etemmäksi! Tuolla luulen näkeväni meidän kaltaisemme olennon, ihmisen!
Vilkaisin sinnepäin, kohottaen olkapäitäni, sillä päätin pysyä epäuskoisena niin kauan kuin mahdollista; mutta tällä kertaa minun täytyi myöntää totuus.
Vähemmän kuin neljännespenikulman päässä minä todellakin näin ihmisolennon nojautuneena äärettömän suurta kuusipuuta vasten; se oli oikea manalan Proteus, uusi Neptunuksen poika, joka paimensi tätä ääretöntä mastodonttilaumaa!
Immanis pecoris custos immanior ipse![60]
Todellakin immanior ipse! Tämä ei enää ollut tuo kivettynyt olento, jonka ruumiin löysimme kedolta luiden seasta, vaan elävä jättiläinen, joka kykeni pitämään näitä hirviöitä kurissa. Hän oli enemmän kuin kahdentoista jalan pituinen; pää oli suuri kuin puhvelihärällä ja ruokkoamattoman tukan peittämä; häntä olisi voinut sanoa todelliseksi ensimmäisten elefanttien aikakauden ihmiseksi. Kädessään hän heilutteli julman suurta puun oksaa, joka oli sovelias sauva tälle muinaisajan paimenelle. Me seisahduimme liikkumattomina hämmästyksestä. Mutta meidät voitiin huomata; täytyi siis paeta.