— Olisikohan tämä siis jonkun muinais-ajan ihmisen ase, jonkun vielä elävän ihmisen, joka on tuon jättiläispaimenen aikalaisia? Eipä niinkään! Eihän tämä ole pronssikaudeltakaan, sillä tämän terä on teräksestä. — —
Setäni hillitsi minua joutumasta arveluitteni kautta harhatielle, ja sanoi vakavalla äänellänsä:
— Malta mielesi, Akseli, ja palaa täyteen järkeesi! Tämä tikari on kuudenneltatoista vuosisadalta, oikea tikari, jommoisia aateliset siihen aikaan pitivät vyöllänsä antaakseen viholliselleen viimeisen kuoleman piston. Se on espanjalainen ase, joka ei ole sinun eikä minun eikä linnustajan eikä kenenkään muun ihmisolennon, jotka kenties ovat maan sisässä asuneet!
— Uskallatteko sanoa?
— Katsopas, se ei olisi tällä tavoin taittunut siitä, että se on pistetty ihmisen kurkkuun; terä on ruosteen peitossa, joka ei ole yhden päivän tahi vuoden eikä yhden vuosisadan ikäinen.
Tavallisuuden mukaan professori kävi yhä innokkaammaksi, kun hän jättihe mielikuvittelunsa valtaan.
— Akseli! sanoi hän, me olemme tekemässä suuren keksinnön! Tämä ase on ollut virumassa hiekalla sata, pari sataa tahi kolmekin sataa vuotta ja on taittunut kallioita vastaan tämän maanalaisen meren rannalla!
— Mutta eihän se ole tänne yksinänsä tullut, väitin minä innokkaasti; eihän se toki ole itsestänsä taittunut! Joku on täällä ollut ennen meitä! — — —
— Niin, joku mies.
— Ja tämä mies?