Kuullessani setäni puhelevan jotenkin näillä sanoilla tunsin saman innostuksen syttyvän itsessänikin. Sisällinen tuli paloi rinnassani. Minä unohdin kaikki, sekä menomatkamme vaarat että palaamisemme vaikeudet. Mitä toinen ihminen oli tehnyt, sen tahdoin minäkin tehdä, eikä nyt mikään inhimillinen enää tuntunut mahdottomalta!
— Eteenpäin, eteenpäin! huusin minä.
Kiiruhdin jo pimeätä käytävää kohti, kun professori seisahdutti minut, ja vaikka hän olikin varsin herkkä innostumaan, niin hän kehoitti kuitenkin minua olemaan kärsivällinen ja kylmäverinen.
— Palatkaamme ensin takaisin Hannun luokse, sanoi hän, ja tuokaamme lautta tälle kohdalle.
Tottelin käskyä vastahakoisesti, ja kohta kuljimme kiiruusti rantakallioita myöten.
— Kuulkaapa setä, sanoin minä kulkiessamme, tähän asti ovat kaikki asianhaarat olleet meille varsin suotuisat.
— Niinkö arvelet, Akseli?
— Aivan varmaan; yksin myrskykin on ollut meille edullinen, sillä se vei meidät oikealle tielle. Siunattu olkoon myrsky! Se vei meidät takaisin tälle rannalle, josta kaunis sää vei meidät pois. Jos otaksuisimme, että pieni lauttamme olisi joutunut Lidenbrockin meren etelärannalle, mihin olisimme silloin joutuneet? Saknussemmin nimi ei olisi tullut silmiemme eteen, ja tällä kertaa olisimme kokonaan oman onnemme nojassa.
— Niinpä kyllä, Akseli, olipa todellakin Jumalan sallimus, että kulkiessamme etelään ajauduimme suoraan pohjoiseen Cap Saknussemmiin. Minun täytyy tunnustaa, että se seikka on enemmän kuin kummastuttava sekä senluontoinen, että minä en taida sitä millään tavoin selittää.
— Mitä se haittaa? Ei tapauksia tarvitse selitellä vaan käyttää niitä hyödyksensä!