— Epäilemättä, poikaseni, mutta — — —
— Mutta meidän täytyy palata pohjoista kohti, kulkea pohjois-Euroopan, Ruotsin, Venäjän, Siperian ja kukaties minkä muiden maiden alitse, sen sijaan että laskeutuisimme Afrikan erämaiden tahi valtameren aaltojen alle; muusta en pidä lukua!
— Niin, Akseli, sinä olet oikeassa, ja kaikki on taas hyvin, kun pääsemme tältä vaakasuoralta mereltä, joka ei voinut viedä meitä mihinkään maaliin. Meidän tulee laskeutua alaspäin, aina vain syvää syvemmälle! Muistapas, että meillä on puolentoistatuhannen penikulman matka tullaksemme maan keskipisteeseen.
— Joutavia! sanoin minä, siitä ei kannata puhua. Eteenpäin vain!
Tätä järjetöntä keskustelua kesti vielä sittenkin, kun olimme tavanneet Hannun. Kaikki oli valmiina lähteäksemme heti; jokainen tavaramytty oli mukanamme. Me nousimme lautalle, purje nostettiin ja Hannu ohjasi kulkumme pitkin rantaa Cap Saknussemmiin päin.
Tuuli ei ollut tällä kertaa sovelias lautallemme, jok ei voinut luovia, ja monessa kohdin meidän täytyi työnnellä sitä eteenpäin rautakärkisillä sauvoillamme. Usein täytyi meidän kiertää jotenkin pitkältä veden pinnassa olevia kareja; mutta kolmen tunnin purjehduksen jälkeen, s.o. noin kello kuuden seuduilla iltapäivällä, tulimme sopivaan valkamaan.
Hyppäsin maalle ensimäisenä, sitten seurasi setäni ja islantilainen. Merimatka ei ollut minua vähääkään rauhoittanut, vaan päinvastoin tehnyt entistä rauhattomammaksi. Esitin vielä, että polttaisimme "laivamme" tehdäksemme paluun mahdottomaksi, mutta setäni vastusti tuumaa; ja mielestäni hän tuntui nyt sangen laimealta.
— Lähtekäämme edes viipymättä hetkeäkään.
— Lähtekäämme vain, poikaseni, mutta meidän pitää ensin tutkia tätä uutta käytävää, tietääksemme tarvitseeko laittaa köysiportaat kuntoon.
Setäni sytytti Ruhmkorffin koneeseen sähkön palamaan, lautta sidottiin rantaan kiinni; käytävän suu oli vain parin kymmenen askeleen päässä, ja minä tunkeusin sinne pienen joukkomme etunenässä.