Aukon suu oli melkein ympyriäinen ja noin viisi jalkaa läpimitaten. Se oli syntynyt kovaan kallioon, ja sen kautta muinoin syöksyneet tulikuumat aineet olivat tasoittaneet sen hyvin sileäksi; aukon alareuna oli maan tasalla, niin että helposti pääsimme sisään.
Kuljimme melkein tasaista tietä, kunnes suuri kivilohkare sulki muutaman askeleen päässä meiltä tien.
— Kirottu kallionlohkare! huusin äkeissäni, kun äkkiä huomasin että voittamaton este pidätti kulkuamme.
Etsimme oikealta ja vasemmalta puolelta, mutta mitään tietä tai aukkoa ei löytynyt. Huomasin pettyneeni sangen suuresti toiveissani, enkä tahtonut myöntää, että tämä este todellakin pidätti meitä. Kumarruin etsimään aukkoa kalliolohkareen ala- ja yläpuolelta, mutta joka paikassa oli edessäni samanlainen kivinen seinä. Hannu kuljetti lamppua pitkin koko seinää, mutta silläkin puolen oli kallio eheänä edessämme. Meiltä meni kaikki toivo päästä eteenpäin.
Istahdin maahan, setäni asteli pitkään edestakaisin käytävässä.
— No, entä Saknussemm? virkoin minä.
— Niin, sanoi setäni, seisahtuikohan hänkin tämän kivisen portin eteen?
— Ei suinkaan, sanoin minä kiivaasti. Tämä kallion lohkare on myöhemmin sulkenut tien maanjäristyksen tahi jonkin magneettisen ilmiön vaikutuksesta. Monta vuotta on kulunut Saknussemmin paluumatkan ja tämän kiven tähän ilmestymisen välillä. Eikö ole selvä asia, että tämä käytävä on ennen ollut niiden ulossyöksyvien aineiden kulkuväylänä, jotka silloin esteettömästi kulkivat? Katsokaa vain näitä halkeamia, jotka risteilevät sinne tänne vuoressa. Koko vuori on muodostunut yhteenkasautuneista kappaleista, suunnattomista kivistä, ikäänkuin jättiläiset olisivat rakentaneet sen; mutta viimein paino kasvoi liian suureksi, ja lohkare putosi alas, sulkien siten tiemme niinkuin luhistuneessa holvissa. Tämä on vain satunnainen este, jota Saknussemm ei tavannut, ja jollemme voi raivata sitä tieltämme, niin olemme arvottomia pääsemään maan keskipisteeseen.
Minähän tässä puhuin näin; professorin henki oli kokonansa vallannut minut. Keksintöhimo kannusti minua; minä unohdin menneet tapaukset ja halveksin tulevia. En ajatellut enää mitään siitä, mitä tämän pallon pinnalla oli, jonka keskipisteeseen kuljin; en muistanut kaupunkeja enkä maaseutuja, en Hampuria enkä Kuninkaankatua enkä Graüben-raukkaakaan, joka varmaankin uskoi minun hukkuneen maan sisustaan.
— Saamme siis, jatkoi setäni, raivata itsellemme tien rautakangella, ja kuokalla! Puhkaiskaamme tämä muuri!