— Meidän täytyy päästä eteenpäin! sanoin minä.
— Niin, kyllä meidän täytyy päästä, sanoi setäkin.
Puoliyön aikana työmme oli valmis, ruuti oli sovitettu reikään, ja sytytin, joka oli pitkin käytävää, ulottui sen ulkopuolelle.
Kipinä vain tarvittiin sytyttämään tämä hirveä panos.
— Huomenna! sanoi professori.
Minun täytyi siis tyytyä odottamaan vielä kuusi pitkää tuntia.
[XXXXI]
Seuraava päivä, torstai elokuun 29 p., oli kaikinpuolin merkillinen, enkä voi koskaan ajatella sitä kauhistuksen saattamatta sydäntäni kiivaammin tykyttämään. Tästä ajasta alkaen ei meidän järjellämme eikä ymmärryksellämme ollut mitään sanottavaa, vaan me olimme täydellisesti luonnonvoimien heiteltävinä.
Kello kuusi olimme liikkeessä. Nyt lähestyi hetki, jolloin meidän piti ruudin avulla raivata itsellemme tie kallioiden lävitse.