— Lukekaamme nyt! huudahdin vedettyäni kylliksi ilmaa keuhkoihini.
Nojasin pöytää vasten, asetin etusormeni jokaisen kirjaimen kohdalle yksitellen ja luin kovalla äänellä koko sisällön pysähtymättä ja epäilemättä vähääkään.
Mutta kuinka mahdottomasti säikähdinkään, suorastaan kauhistuin! Olin ensin kuin olisin saanut äkillisen iskun. Kuinka! Olisiko todellakin voinut tapahtua sellaista, mitä olin lukenut! Ihminen olisi siis ollut kylliksi rohkea tunkeutuakseen!... — — —
Mutta ei! huudahdin hypähtäen ylös. Ei! Ei! Setäni ei saa tietää tästä. Se vielä puuttuisi, että hän saisi tietää sellaisesta matkasta! Varmaankin hänkin tahtosi itse lähteä samanlaiselle. Häntä ei pidättäisi mikään. Tuo perin päättäväinen geologi! Aivan varmaan hän lähtisi matkalle huolimatta kaikista esteistä, pitämättä lukua mistään! Ja jos hän ottaisi minut mukaansa emmekä palaisi takaisin! Ei koskaan, ei milloinkaan!
Olin sellaisessa kuumeentapaisessa tilassa, että sitä on vaikea kuvata.
— Ei! Ei! Se ei saa tapahtua, sanoin vakavasti. Tahdon estää sellaisen ajatuksen valtaamasta hirmuvaltiaani sielua. Mutta kenties hän sattumalta keksii salaisuuden käännellessään tätä paperia käsissään. Hävittäkäämme koko paperi!
Vielä on vähän tulta pesässä. Sieppasin sekä paperilehden että Saknussemmin kirjoituksen ja olin juuri viskaamaisillani vapisevin käsin kaikkityyni tuleen, hävittääkseni tuon vaarallisen salaisuuden, kun ovi aukeni ja setäni astui sisään.
[V]
Hädin tuskin ennätin laskea tuon onnettomuutta tuottavan kirjoituksen takaisin pöydälle.