Silloin valtasi minut vastustamaton kauhistus, enkä voinut siitä enää päästä; tunsin jo edeltäpäin jotakin erikoista tapahtuvaksi, jommoista ei rohkeinkaan mielikuvitus voi keksiä. Mieleeni iski ajatus, joka ensin tuntui epätodennäköiseltä, mutta muuttui viimein varmuudeksi; koetin karkoittaa sitä mielestäni, mutta se palasi alinomaa takaisin. En uskaltanut lausua sitä julki, mutta muutamat huomiot, jotka vastoin tahtoani tulin tehneeksi, osoittivat vakaumukseni todeksi. Tulisoihdun himmeässä valossa huomasin kallioiden levottomasti liikkuvan; nähtävästi oli tapahtumaisillaan jokin ilmiö, jossa sähkölläkin oli osansa; sen lisäksi tämmöinen hirveä kuumuus, tämä kiehuva vesi! — — minä katsoin kompassiin.
Se oli kuin hulluna!
[XXXXIII]
Niin! Kompassi oli hulluna. Neula hyppeli jyrkästi pohjoisesta etelään, kääntyili kaikkiin ilmansuuntiin ja heilui edestakaisin, ikäänkuin sitä olisi pyörryttänyt.
Tiesin varsin hyvin, että maan malmipitoinen ulkokuori ei ole koskaan levossa; ne muutokset, jotka tapahtuvat sisimpien aineiden sulamisen vaikutuksesta, samoinkuin tärähdykset, joita suuret virrat ja magnetismi synnyttävät, muuttavat alituisesti sen tilaa, silloinkin kun sen pinnalla asuvat olennot eivät huomaa sen liikkumista. Minun ei siis olisi pitänyt hämmästyä tästä ilmiöstä tahi ei ainakaan päästää sellaista hirveätä ajatusta syntymään aivoissani.
Mutta minä en voinut enää erehtyä muutamista muista seikoista. Pauke ja jyske kävivät hirvittäviksi; en voinut verrata niitä muuhun kuin tykkipatterin räminään ja jyrinään kivikadulla. Se oli yhtämittaista ukkosen jyrinää.
Sähköilmiöiden riivaama hurja kompassi tuki osaltaan käsitystäni. Maan malminen kuori oli puhkeamaisillaan, kalliot näyttivät uhkaavan syöksyä jälleen yhteen, rako oli menossa umpeen ja tyhjä paikka täyttymäisillään. Silloin me pienet raukat olisimme litistyneet hienoksi moisessa peloittavassa syleilyssä.
— Setä! setä! huusin minä, me olemme hukassa.
— Mikä hätä sinulla taas on? vastasi hän hämmästyttävän levollisesti. Mitä nyt?