Kuka tietää? Hänellä on vielä toivoa! Hän koetteli kädellänsä pystysuoraa seinää ja lausui muutaman silmänräpäyksen kuluttua:
— Tässä on gneissiä! Katinkultaa! Hyvä! Kohta olemme siirtymisaikakauden kerroksissa, ja sitten — —
Mitä hän tarkoitti? Saattoiko hän mitata päämme yläpuolella olevan maakuoren vahvuutta? Oliko hänellä mitään keinoa laskea sitä? Ei! Manometri oli menetetty, eikä mikään arviolasku voinut korvata sitä.
Kuumuus eneni enenemistään, tunsin hikoilevani kuin tulisessa löylyssä. En voi verrata sitä muuhun kuin siihen kuumuuteen, joka lähtee raudan sulatusuunista silloin kuin sulaa rautaa paraikaa valetaan muotteihin. Vähitellen täytyi Hannun, sedän ja minun riisua takkimme ja liivimmekin; vähimmätkin vaatekappaleet olivat meille harmiksi ja kiusaksi.
— Kohoammeko me tulisena hehkuviin kerroksiin? huusin minä, kun kuumuus kävi kahta vertaa ankarammaksi.
— Ei! vastasi setäni; sehän on mahdotonta! Aivan mahdotonta!
— Mutta onhan kallio kuuma! sanoin minä koeteltuani seinää.
Kun heti sen jälkeen käteni sattui veteen, täytyi minun tempaista se takaisin.
— Vesi on kiehuvan kuumaa! huusin minä.
Tällä kertaa professorin ainoana vastauksena oli vihainen viittaus.