— Syödä jäljellä olevan ruokamme viimeistä suupalaa myöten vahvistaaksemme riutuneita voimiamme. Saattaa olla, että tämä on viimeinen ateriamme; olkoon menneeksi! Mutta olemmehan edes täysissä voimissa emmekä uuvuksissa.
— Olkoon menneeksi sitten! Syökäämme siis! sanoin minä.
Setäni otti lihapalan ja ne muutamat korput, jotka olivat säilyneet haaksirikostamme, jakoi ne tasan kolmeen osaan, joten kukin meistä sai osaksensa naulan verran. Professori söi halukkaasti melkein kuumeentapaisella kiireellä; minä sitävastoin haluttomasti, melkein vastahakoisesti, vaikka olin nälissäni; Hannu taas söi hiljaisesti, kohtuullisesti, äänettömänä pureskellen pieniä paloja ja niellen palansa tyynesti, niinkuin ainakin se, jota eivät tulevaisuuden huolet hätyytä. Tarkasti etsittyänsä hän löysi puoli pulloa viinaa, jota hän tarjosi meille, ja tämä oivallinen juoma virkistikin minua.
— Oivallista! sanoi Hannu kun hänen vuoronsa tuli.
— Erinomaista! vakuutti setäkin.
Minä olin taas saanut hiukan toivoa, mutta viimeinen ateriamme oli syöty; kello oli viisi aamulla.
Ihminen on kertakaikkiaan sellainen, että kun ravinnon tarve on tyydytetty, niin on vaikeaa ymmärtää nälän tuskia: niitä täytyy itse tuntea voidakseen käsittää oikein. Pitkän paastoamisen jälkeen siis lihapalanen ja muutamat korput saattoivat entiset kärsimyksemme unohduksiin.
Syötyämme jättäytyi jokainen meistä mietteittensä valtaan. Mitähän Hannu mahtoi ajatella, hän, joka oli kotoisin kaukaiselta saareltansa ja jolla oli itämaalaisen nöyryys taipua kohtaloonsa? Minä puolestani vaivuin muistelmiini; ne veivät minut takaisin maapallon pinnalle, josta minun ei olisi pitänyt ikinä lähteä. Kuninkaankadun varrella oleva talo, Graüben raukkani, sekä lempeä Martta kulkivat sieluni silmien ohi, ja tuo kohtalokas pauhina, joka kuului maan sisustasta, oli mielestäni kuin kaupunkien melu tuolla ylhäällä.
Setäni sitävastoin pysyi aina vain asiassa ja tutki tarkoin maan laatua tulisoihtu kädessä; hän koetti päästä varmuuteen asemastamme tarkastelemalla maakerroksia. Tämä laskelma, tai pikemmin arvio, sattui tietysti vain likimaille, mutta oppinut mies on aina oppinut, kun hän vain pysyy levollisena, ja varmaa on, että tätä ominaisuutta oli professori Lidenbrockilla sangen suuri määrä. Kuulin hänen mutisevan geologisia sanoja, ymmärsin ne ja tunsin vastoin tahtoani tämän tutkimuksen huvittavan itseäni vielä elämäni yhdennellätoista hetkellä.
— Tulensyöksemää graniittia! virkkoi hän. Vielä olemme ensimmäisen aikakauden rajojen sisällä, mutta me nousemme! Me nousemme! Kuka tietää?