— Niin kyllä, ennen loppuamme, jota emme kauan tarvitsekaan odottaa.
— Entä jos ilmestyy pelastuksen tilaisuus, jolloin silmänräpäyksen ajan täytyy reippaasti toimia, niin mistä silloin saamme voimia, jos nyt uuvutamme itsemme nälällä?
— Mutta, setä, mitä meillä sitten on jäljellä, kun olemme syöneet tämän lihapalan?
— Ei mitään! Akseli, ei mitään! Mutta tuletko siitä kylläisemmäksi, jos vain katselet sitä? Niinhän puhut kuin ainakin ihminen, jolla ei ole omaa tahtoa, kuin voimaton olento!
— Ettekö sitten itse ole epätoivoissanne? kysyin äreästi.
— En! vastasi professori vakavasti.
— Mitä? Luuletteko vielä mahdolliseksi, että pelastumme?
— Aivan varmaan! Ja niin kauan kuin sydämeni sykkii ja veri virtaa suonissani, en hyväksy sitä, että ajatteleva olento antautuu epätoivon valtaan.
Mitkä erinomaiset sanat! Miehen, joka tällaisessa tilanteessa saattoi puhua sellaisia sanoja, täytyi olla harvinainen ihminen.
— No mitä siis aiotte tehdä? kysäisin minä.