— No, luuletteko vielä, että pelastumme?
En saanut vastausta.
Tunti kului ja rupesin tuntemaan ankaraa nälkää, mutta ei kukaan meistä rohjennut liikuttaakaan vähäistä evään jäännöstämme.
Sillävälin nousimme lakkaamatta huimaavan nopeasti. Välistä ilmanhenki esti meitä hengittämästä, aivan kuin silloin, kun ilmapurjehtijat joskus nousevat liian nopeasti. Mutta sen sijaan, että nämä tuntevat vilua samassa suhteessa kuin nousevat ylöspäin ilmakehän ylempiin kerroksiin, oli meillä päinvastainen tunne. Lämpö kohosi hämmästyttävän nopeasti nousten varmaankin tällä hetkellä neljäänkymmeneen asteeseen. Mitä tämä muutos merkitsi? Tähän asti oli todellisuus osoittanut Davyn ja Lidenbrockin teoriat oikeiksi; tähän asti olivat erityiset seikat — tulenkestävät kalliot, sähkö ja magnetismi — lieventäneet luonnon yleisiä lakeja ja antaneet meille kohtuullisen lämmön, sillä minun mielestäni oli oppi maanalaisesta tulesta yhä vain ainoa todellinen ja selvä selitys maapallostamme. Olimmekohan nyt menossa sellaiseen paikkaan, jossa kaikki nämä luonnonvoimat riehuvat valtoiminaan ja jossa kuumuus sulattaa kaikki kalliotkin? Juuri sitä pelkäsin, ja siksi lausuin professorille:
— Jollemme huku veteen tahi muserru kallioita vastaan, emmekä kuole nälkään, niin on meillä ainakin odotettavana sellainen kohtalo, että kärvennymme elävältä.
Hän ei vastannut, vaan kohautti sääliväisesti olkapäitään ja vaipui jälleen ajatuksiinsa.
Tunti kului, eikä tilassamme tapahtunut mitään muutosta, paitsi että lämpö kohosi hiukan. Viimein setäni alkoi taas puhua:
— Kuulkaapa nyt, sanoi hän, meidän täytyy tehdä päätös.
— Tehdä päätös? sanoin minä.
— Niin, meidän täytyy vahvistaa voimiamme. Jos koetamme pitkittää elämäämme joitakuita tunteja sillä tavoin, että säästämme tätä ruoan jäännöstä, niin uuvumme jo ennen loppuamme.