Minun tuli häntä todellakin sääli. Huolimatta niistä nuhteista, joita luulin kohtuudella voivani hänellä lausua, tulin liikutetuksi. Miesrukka oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että hän ei muistanut suuttua. Kaikki hänen sielun- ja ruumiinvoimansa olivat kiintyneet tuohon yhteen ainoaan asiaan, ja kun ne eivät päässeet kulkemaan tavallista latuaan, oli syytä pelätä, että sellainen luonnoton jännitys tappaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.
Yhdellä viittauksella, yhdellä ainoalla sanalla olisin voinut irroittaa sen rautasiteen, joka ympäröi hänen aivojansa, mutta kuitenkaan en sanonut mitään.
Ja minulla oli kuitenkin hyvä sydän. Miksi siis olin ääneti näin tärkeänä hetkenä? Vaikenin setäni hyödyksi.
Ei! Ei! sanoin itsekseni montakin kertaa, en puhu! Hän lähtisi varmasti sinne; minä tunnen hänet kyllä; häntä ei voisi mikään pidättää. Hänen mielikuvituksensa on kuin tulivuori, ja hän panisi henkensä vaaraan, voittaakseen jotakin sellaista, mitä muut geologit eivät ole tehneet. Minun pitää olla vaiti ja säilyttää salaisuus, joka sattumalta on tullut tietooni! Sen ilmoittaminen olisi samaa kuin professori Lidenbrockin tappaminen! Aavistakoon hän sen, jos taitaa. Minä en suinkaan tahdo koskaan tulla syylliseksi hänen kuolemaansa!
Päätettyäni tämän laskin käsivarteni ristiin ja odotin. Mutta olinpa tehnyt päätökseni aavistamatta erästä tapausta, joka sattui muutamia tunteja myöhemmin.
Kun kelpo Martta aikoi mennä torille, oli portti suljettu; sen iso avain ei ollutkaan enää lukossa. Kukahan lienee sen ottanut? Nähtävästi setäni, palatessaan edellisenä iltana äkkipikaiselta kävelyltänsä?
Olikohan avain otettu tahallansa? Vai ottikohan professori sen huomaamattansa? Tahtoikohan setäni kiusata meitä nälällä? Mielestäni olisi sellainen ollut melkein liikaa. Kuinka! Pitikö Martan ja minun joutua kärsimään sellaisesta asiasta, joka ei meitä vähääkään liikuttanut? Epäilemättä! Ja nytpä muistin vielä erään tapauksen, joka säikähdytti meitä. Joku vuosi takaperin, kun setäni työskenteli suuren mineralogisen luokkajakonsa selvittämisessä, oli hän todellakin kerran tehnyt työtä neljäkymmentäkahdeksan tuntia aivan syömätä, ja koko talon oli täytynyt mukautua tähän tieteelliseen ruokajärjestykseen. Minä puolestani tunsin vatsassani kovia kouristuksia, vähemmän terveellisiä miehelle, jolla on hyvä ruokahalu.
Joka tapauksessa näytti siltä kuin jäisi aamiaisen syönti sikseen, kuten illallisenkin syönti eilen. Kuitenkin päätin olla rohkea, enkä antaa perään nälän vaatimuksille. Martta-raukka pani asian kovin pahaksensa ja oli aivan lohduttamaton. Mitä minuun tulee, ajattelin enemmän sitä, että oli mahdoton päästä pois talosta, ja miksi juuri sitä ajattelin, sen kyllä ymmärrätte.
Setä teki työtä lakkaamatta; hänen mielikuvituksensa harhaili sanayhdistelmien aatteellisessa maailmassa; hän oli kaukana maasta ja maallisten tarpeiden ulkopuolella.
Myöhemmin päivällä alkoi nälkä kuitenkin kiusata minua kovasti. Aavistamatta tällaista oli Martta edellisenä päivänä syönyt viimeisenkin ruoan ruokahuoneesta, eikä koko talossa ollut enää mitään syötävää. Minä pysyin yhtäkaikki lujana, pitäen kestävyyttä tässä oikein kunnian asiana.