Kello löi kaksi. Tämähän kävi naurettavaksi, jopa sietämättömäksi. Aloin arvella itsekseni, että pidin tuota kirjoitusta liian tärkeänä; että setäni ei uskoisi, sitä, että hän pitäisi sitä vain typeränä salaperäisyytenä; että pahimmassa tapauksessa voitaisiin väkipakolla estää hänen lähtönsä, jos hän tahallansa haluaisi panna itsensä vaaroille alttiiksi; että hän viimein saattaisi itse keksiä selityksen kirjoitukseen, jolloin minä olin suotta itseäni kiusannut.
Nämä syyt, jotka edellisenä iltana olin närkästyneenä hylännyt, olivat nyt mielestäni oivallisia; pidinpä itseäni varsin tyhmänä, kun olin niin kauan odottanut, ja päätin sanoa kaikkityyni.
Miettiessäni johdannoksi alkupuhetta, joka ei olisi aivan liian päätäpähkäinen, nousi professori istuimeltaan, pani hatun päähänsä ja valmistihe lähtemään ulos.
Mitä! Nyt hän lähtisi taas, jättäisi talon ja salpaisi meidät sisään. Se ei saanut tapahtua.
— Kuulkaapa setä! sanoin minä.
Hän ei näyttänyt kuulevan minua.
— Setä Lidenbrock! sanoin uudestaan kovemmalla äänellä.
— Mitä! kysyi hän, heräten ikäänkuin unesta.
— Avain?
— Mikä avain? Portinko avain?