— Ei, lausuin minä, avain eli kirjoituksen selitys!
Professori katseli minua silmälasiensa ylitse; epäilemättä hän huomasi jotakin erikoista minun kasvoissani, sillä hän tarttui kiireesti käsivarteeni, kysyvän näköisenä, kykenemättä puhumaan. Hän oli kuin elävä kysymysmerkki.
Minä nyökäytin päätäni.
Hän pudisteli päätänsä säälivästi ikäänkuin olisi puhunut mielipuolen kanssa.
Minä viittasin myöntävästi.
Hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaasti ja hänen kätensä kohosi uhkaavasti.
Tämä äänetön keskustelu näissä oloissa olisi huvittanut välinpitämättömintäkin katsojaa. Ja lopuksi en enää todellakaan uskaltanut puhua, sillä pelkäsin, että setäni tukehduttaisi minut ensimmäisessä ilonsa purskahduksessa.
Mutta hän kävi niin kiihkeäksi, että minun täytyi.
— Niin, tämä selitys — — — sattumalta — —
— Mitä sanot? huusi hän sanoinkuvaamattoman liikutettuna.