— Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?
— Mitä? Epäiletkö sitä?
— En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä teiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?
— Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.
— Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun loppuun — — —
— Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään Islantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin vienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta olisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei ole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.
— Noh?
— Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään nähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden pitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan päästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita matkalaukkusi kuntoon!
Tähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben seurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten tarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän liikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi Helgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman mitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle järjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä tunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista työtänsä.
Vihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin alakerrokseen.