— Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.
— Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.
En jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.
Ei ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän hankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen matkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä, tulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. — taakkaa kylliksi ainakin kymmenelle miehelle.
Seuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua huudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka taisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: "Rakas Akselini?"
Tulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja unettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja muuttaisivat hänen mielensä.
— Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että olet rauhoittunut yöllä.
— Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin todellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein uskomatonta.
— Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa. Hän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että hänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle aikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa; enkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on antautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja siitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet hänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin vapaa — — —
Nuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät jälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein Graüben'in professori huoneeseen.