Olin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.
— Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla tavalla.
— Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.
Kuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan äänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.
— Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1 päivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat parantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo tullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin tapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä sängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.
Mutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta. Tullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä suurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet eteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.
— No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton mies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs matkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat järjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja säärykseni, joita ei vielä ole tuotu!
Minä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain änkytetyksi seuraavat sanat:
— Pitääkö meidän siis lähteä?
— Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että olisit täällä.