— Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme matkalle.
Kello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni palasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan kuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni, laahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja vaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä nopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli vain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.
Kello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama. Menin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin häntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En virkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.
Kello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut tulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat sovitetut vaunuihin.
— Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.
— Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.
— Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos myöhästymme junalta!
Nyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin kamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten alas, kiiruhtaen itse perässä.
Nyt jätti setäni talon "hallituksen ohjat" Graübenin käsiin, jolloin kaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän suuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta silmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.
— Graüben! sanoin minä.