Niin kauan kuin olimme portailla tornin sisäpuolella, kävi kaikki hyvin, mutta sataviisikymmentä askelta noustuamme virtasi raitis ilma kasvoihini. Olimme päässeet tornin parvekkeelle, josta nuo ilmaan kohoavat portaat alkoivat; niitä suojelivat vähäiset kaiteet, ja yhä kapenevat porraslaudat näyttivät vievän taivaan äärettömään avaruuteen.
— En voi! vaikeroin minä.
— Oletko kenties pelkuri? Eteenpäin vain! komensi taipumaton professori.
Minun täytyi seurata häntä, pidellen kaiteesta kiinni niin hyvin kuin taisin. Raitis ilma ensin toinnutti ja virkisti minua; mutta kun tunsin tornin huojuvan tuulen puuskauksista, eivät jalkani tahtoneet kannattaa; kohta ryömin polvillani, sitten vatsallani; ummistin lopuksi silmäni ja tunsin ilkeän tyhjyyden tunteen.
Viimein setä tarttui kaulukseeni ja laahasi minut liki tornin huipussa olevaa palloa.
— Katso, sanoi hän, katso hyvin tarkoin ympärillesi. Täytyy totuttautua katsomaan syvyyksiin.
Avasin silmäni ja näin talot litistyneinä maahan kuin musertuneina pudottuaan alas. Yläpuolellani kulki hajanaisia pilviä, jotka näköharhan vuoksi näyttivät liikkumattomilta, jotavastoin torni, pallo ja minä itse olimme kulkevinamme ajatuksen nopeudella eteenpäin. Kaukana toisella puolella levisivät eteeni viheriät kedot, toisella puolella kimalteli meri auringon paisteessa. Juutinrauma kimalteli Helsingörin kohdalla; siinä näkyi joitakuita valkoisia purjeita, jotka olivat ikäänkuin kalalokin siivet, ja sumun seasta idästäpäin siinti tuskin näkyvänä Ruotsin rannikko. Koko tämä äärettömän suuri näköala oli silmieni edessä.
Minun täytyi nousta seisaalleni, seisoa suorana ja katsoa ympärilleni. Ensimmäinen pyörtymisen estämisharjoitus kesti tunnin. Kun setä salli minun laskeutua tornista, olivat jäseneni aivan jäykistyneet.
— Huomenna aloitamme uudelleen, sanoi professori.
Ja todellakin; tämä huimaava harjoitus uudistettiin viitenä päivänä; tahtoen tai tahtomattani edistyin suuresti "ylhäisten katselujen" taidossa.