Mutta hän oli kaukana poissa, Graüben raukkani, eikä minulla ollut toivoakaan saada nähdä häntä enää!
Vaikka setäni ei huomannutkaan näitä luonnonihania seutuja, niin hän kuitenkin hämmästyi suuresti nähdessään erään kirkontornin Amager-saarella, joka muodostaa lounaisen osan Kööpenhaminan kaupunkia.
Minä sain käskyn marssia sinnepäin, ja astuin siis pieneen höyryveneeseen, joka pysähtyi muutaman hetken kuluttua laivatokan satamaan. Kuljettuamme joitakin ahtaita katuja myöten, joilla työskenteli vankeja päällysmiestensä keppien komennon mukaan puettuina puoleksi keltaisiin, puoleksi harmaisiin housuihin, tulimme Vor-Frelsers-Kirke'n luo. Itse kirkossa ei ollut mitään erikoista. Mutta syynä siihen, että sen korkea torni herätti professorin huomiota, oli se, että tasakatosta alkaen sen huipun ympäri kohosivat kiertoportaat, joiden kierteet olivat paljaan taivaan alla.
— Nouskaamme ylös! sanoi setä.
— Minua pyörryttää! väitin vastaan.
— Sitä suurempi syy on sinulla nousta ylös, sillä pyörryttämiseen täytyy tottua.
— Mutta — — —
— Tule! sanon minä, älkäämme tuhlatko aikaa.
Minun täytyi totella. Vahti, joka asui kadun toisella puolella, antoi meille avaimen, ja aloimme kiivetä.
Setäni astui edelläni kevein askelin. Minä seurasin häntä peläten, sillä valitettavasti alkaa päätäni helposti huimata; minulla ei ole kotkan vakavuutta eikä sen lujia hermoja.