Valkyyria oli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä edeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin lastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita ja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa hortelemaan.
— Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.
— Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia luodetuulia Fär-saarien kohdalla.
— Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.
— En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.
Iltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman kohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen niemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.
Kaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää Peterheadin kohdalta, ja Valkyyria kääntyi Fär-saaria kohti kulkien Orkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin valtameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta vastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä tuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni suoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.
Matkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin pidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken aikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän häpeissänsä.
Hän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta Sneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen helppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes tulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään, jonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää, että setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.
Kesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli silloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27] joka kohoaa sen yläpuolella.