Hän asui pienessä talossaan Kuninkaankadun varrella; rakennus oli puoleksi puusta, puoleksi tiilistä, päätyseinä suippo; se oli erään kanavan varrella, niiden, jotka kulkevat Hampurin vanhan kaupunginosan halki, joka kaikeksi onneksi säästyi suuressa tulipalossa v. 1842.
Tosin oli tuo vanha rakennus hiukan kallellansa ja oli kallistunut hiukan ulospäin, tosin katto oli vinossa aivan kuin Tugendbundin[12] ylioppilaan lakki, ja tosin olisi sen seinien kaltevuus antanut aihetta moneen muistutukseen, mutta yleensä se pysyi vielä jotenkin lujana, varsinkin vanhan jalavan turvin, joka kannatti voimallisesti rakennuksen etupuolta, ojentanen keväällä kukkaterttunsa ikkunan läpi huoneeseen.
Ollakseen saksalainen professori tuli setäni hyvin toimeen. Talo kaikkinensa oli kokonaan hänen omaisuuttansa. Muun ohessa kuului siihen hänen ristityttärensä Graüben, nuori 17-vuotias vierlantilainen[13] tyttö, vanha Martta ja minä, orpo veljenpoika, joka olin setäni apulaisena hänen tieteellisissä kokeissaan.
Minä myönnän, että antausin kiihkolla harrastamaan geologisia tutkimuksia, sillä olihan minulla mineralogiverta suonissani; minulle ei tullut milloinkaan ikävä raskaitten kivieni seurassa.
Sanalla sanoen: tässä pienessä talossa Kuninkaankadun varrella voi elää onnellisena huolimatta isännän hermostuneisuudesta, sillä vaikka hän joskus olikin kiukkuinen, piti hän siitä huolimatta paljon minusta. Mutta itseänsä se mies ei taitanut hillitä, vaan esiintyi usein liian malttamattomasti.
Kun hän huhtikuussa oli istuttanut resedaa tahi muita kukkia posliiniruukkuihin salin ikkunalle, niin kävi hän säännöllisesti joka aamu nykimässä niitä lehdistä kiirehtiäksensä niiden kasvua.
Sellaisen eriskummallisen miehen veljenpoikana tiesin, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella. Kiiruhdin siis hänen huoneeseensa.
[II]
Se oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan näytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä täydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen suureen ryhmään.