Tunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin monelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä huvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista, antrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja turvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä lyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja orgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut päästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti keinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin lajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat riittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä yhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt itselleni varsin mukavaksi.
Mutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan kaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui Utrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä kirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.
— Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.
Tämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli joutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja oli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan mahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea sitä.
— No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre, jonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen myymälässä.
— Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.
Mitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen kirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt huonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu, jossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!
Professorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.
— Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis teos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea aivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta hyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan painuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs tämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on seitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat etevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!
Puhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En voinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään huvittanut minua.