Kello viisi aamulla heräsin neljän hevosen hirnumiseen, jotka tepastelivat ulkona ikkunani edessä. Pukeuduin pian ja menin kadulle, jossa Hannu paraikaa asetteli viimeisiä tavaroitamme hevosten selkään, niin sanoakseni liikkumatta, vaikka hän toimitti tehtävänsä erittäin taitavasti. Setäni piti enemmän melua kuin teki hyötyä, eikä matkaopas näyttänyt pitävän lukua hänen määräyksistänsä.
Kello kuusi oli kaikki valmiina, ja Fridriksson paiskasi meille kättä jäähyväisiksi. Setäni kiitti häntä sangen sydämellisesti islannin kielellä hänen erinomaisesta vieraanvaraisuudestansa. Mitä minuun tulee, niin lausuin parhaalla latinallani sydämelliset jäähyväiset, jonka jälkeen nousimme satulaan ja Fridriksson lausui viimeisenä jäähyväistervehdyksenään seuraavan värssyn, jonka Vergilius näyttää kirjoittaneen meille matkustajille, jotka emme tunteneet tietämme:
Et, qvamcumque viam dederit fortuna, seqvamur.[32]
[XII]
Lähdimme matkaan pilvisellä, mutta tasaisella säällä, jolloin ei tarvinnut pelätä liiallista kuumuutta eikä sadetta, — oikein matkustajain ilmalla.
Se huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, sai minut leppymään. Olinpa suorastaan innostunut, mielessäni liikkui kaikenlaisia toivomuksia, ja aloin jo tyytyä kohtalooni.
Mikäpä minulla muuten olikaan hätänä? arvelin. Matkustaa varsin kummallisessa maassa! Nousta merkilliselle vuorelle! Pahimmassa tapauksessa laskeutua sammuneeseen aukkoon! Onhan aivan selvä asia, ettei tuokaan Saknussemm ole mitään sen enempää tehnyt. Mitä tulee siihen, että löytyisi joku käytävä, joka veisi maan keskipisteeseen, niin sehän on pelkkää luuloa, selvä mahdottomuus! Ottakaamme siis tinkimättä vastaan se huvi, mitä tästä matkasta voi olla.
Tuskin olin lopettanut nämä mietteeni, kun jo olimme jättäneet Reykjavikin taaksemme.
Hannu kulki nopein askelin matkueen etupäässä. Molemmat kuormahevoset seurasivat hänen jäljessänsä hänen tarvitsematta ohjata niitä. Sitten tulimme setä ja minä, suoraan sanoen varsin komean näköisinä pienten, mutta väkevien hevostemme selässä.