— Spitaalinen, sanoi hän.
— Spitaalinen! kertasi setäni.
Tämä ainoa sana inhoitti. Ilkeä spitaalitauti on jotenkin yleinen Islannissa; se ei ole tarttuvainen, mutta on perinnöllinen, jonka vuoksi nuo onnettomat eivät saa mennä naimisiinkaan.
Nämä ilmiöt eivät erikoisemmin elähdyttäneet seutua, joka muutenkin kävi yhä kolkommaksi. Viimeiset heinänkorret olivat jalkojemme alta kadonneet; ei näkynyt ainoatakaan puuta, paitsi joitakuita pensaantapaisia vaivaiskoivuja; ei muita eläimiä kuin jokin hevonen, jonka omistaja ei jaksanut elättää sitä, ja joka itseksensä jätettynä harhaili autioilla kedoilla. Joskus liiteli haukka harmaissa pilvissä ja pakeni nopeasti etelään päin; tätä tylyä luontoa katsellessani tulin alakuloiseksi ja ajattelin syntymämaatani.
Kohta sen jälkeen piti meidän kulkea useampien vähäisten vuorten yli ja viimein todellisen meren lahden poikki; vesi oli silloin tyyni, joten matka edistyi nopeasti, ja niin saavuimme pian Alftanaes-nimiseen kylään, penikulman päässä eteenpäin.
Kahlattuamme kahden virran, Alfan ja Hetan, poikki, joissa oli paljon lohia ja haukia, täytyi meidän jäädä yöksi autioon mökkiin, joka oli kaikkien skandinavialaisten mytologiassa mainittujen tonttujen asunto. Varmaankin oli pakkasen haltia asettunut asumaan sinne ja piti ilveitänsä koko yön.
Seuraava päivä ei ollut merkillinen minkään erityisen tapauksen vuoksi. Aina vain samaa suoperäistä maata, sama yksitoikkoisuus, sama surullinen näköala. Illalla olimme kulkeneet matkastamme puolet ja lepäsimme Krösolbtin "annexian" luona.
Kesäkuun 19 päivänä kuljimme penikulman verran laava-aineen muodostamaa maanpintaa, jota maan kielellä nimitetään "hraun'iksi"; halkeamat sen pinnalla olivat joskus ikäänkuin viivoittimella vedetyt, toisen kerran taas kuin sekaisin sotketut köydet; mahdoton laavatulva oli valunut pitkin läheisien vuorien rinteitä; ne olivat sammuneita tulivuoria, mutta nämä jäännökset kyllä todistivat niiden entistä rajua väkivaltaisuutta. Siellä täällä näkyi usvapilvi nousevan kuumasta lähteestä.
Meillä ei ollut aikaa tutkia näitä ilmiöitä, sillä meidän piti kiiruhtaa eteenpäin. Kohta oli taaskin maa hevostemme jalkojen alla suoperäistä, ja joskus tapasimme järven. Matkamme kulki nyt itään, sillä olimme tosiaan nyt kulkeneet suuren Faxa-vuonon ympäri, ja Sneffelsin valkoinen kaksoishuippu kohosi noin viiden penikulman päässä pilviä kohti.
Hevoset kävelivät nopeasti, eikä maan epätasaisuus niitä estänyt. Minua alkoi jo hyvin väsyttää, mutta setäni pysyi yhtä rivakkana ja suorana kuin ensimmäisenäkin päivänä, enkä minä voinut olla ihmettelemättä sekä häntä että opastamme, joka piti tätä matkaa vain vähäisenä huvikävelynä.