Setäni ja minä kohtelimme heitä kaikkia sangen ystävällisesti, ja kohta oli meillä kolme neljä näitä veitikoita hartioillamme, yhtä monta polvillamme ja loput jalkojemme välissä. Ne, jotka taisivat puhua, sanoivat kukin "saellvertu" kaikissa eri äänilajeissa, ja ne, jotka eivät osanneet vielä puhua, huusivat sitä kovemmin.
Tämä melu lakkasi, kun ilmoitettiin aterian olevan valmiin. Samassa tuli linnustajakin sisään; hän oli vienyt hevoset syömään, se on, hän oli säästäväisesti kyllä laskenut ne irti kedolle. Eläinraukat tyytyivät syömään niukkaa sammalta kallioilta ja huonosti ravitsevaa meriajokasta, tullaksensa seuraavana aamuna itsestänsä jatkamaan edellisen päivän työtä.
"Saellvertu" sanoi Hannu, minkä jälkeen hän rauhallisesti suuteli isäntää, emäntää ja heidän yhdeksäätoista lastansa, panematta suukkoselle enempää painoa kuin toisellekaan.
Kun nämä temput oli tehty, istuttiin ruoalle; meitä oli neljäkolmatta henkeä, ja olimme siis toinen toisemme tiellä. Onnellisimmalla oli vain yksi lapsi kummallakin polvella.
Kumminkin tuli hiljaisuus tähän vähäiseen piiriin, kun keitto tuotiin näkyviin, ja äänettömyys, joka on synnynnäinen hyve islantilaisissa poikanulikoissakin, pääsi vallalle. Isäntä jakeli meille Islannin jäkälästä keitettyä keittoa, joka ei ollut kovin vastenmielistä, ja sen jälkeen suunnattoman annoksen kuivaa kalaa, joka uiskenteli parinkymmenen vuoden vanhassa eltaantuneessa voissa, jota islantilaisten herkkusuiden käsitteiden mukaan pidetään parempana kuin tuoretta voita. Sen lisäksi oli "skyr" nimistä ruokalajia, jonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää ja katajanmarjamehua, sekä viimeiseksi juomaa, joka oli tehty sekoittamalla maitoa, maidon heraa ja vettä, ja jota siinä maassa nimitettiin "blanda'ksi". Oliko tämmöinen kummallinen ruoka hyvää vai ei, sitä en taida sanoa. Minulla oli nälkä, ja jälkiruoaksi nielaisin koko kupillisen sakeata tattarivelliä.
Aterian loputtua lapset hajaantuivat; vanhemmat heistä asettuivat tulisijan ympärille, jossa oli palamassa turvetta, kanervia, lehmän lantaa ja kuivattuja kalan luita. Tästä saatuansa kipenen lämmintä menivät eri seurueet itsekukin huoneisiinsa. Emäntä tarjoutui maan tavan mukaan vetämään jaloistamme sukkiamme ja housujamme; mutta kun kohteliaimmalla tavalla olimme sen kieltäneet, luopui hän yrityksestä ja niin sain viimeinkin käydä pehkuvuoteeseeni.
Kello viisi seuraavana aamuna sanoimme jäähyväiset tälle islantilaiselle talonpojalle; töin tuskin sai setäni hänet vastaanottamaan sopivan maksun, ja Hannu antoi lähtömerkin.
Sata askelta Gardarista alkoi seutu muuttua toisenlaiseksi; se oli soista ja vähemmän sopivaa matkallemme. Oikealla puolella jatkui vuorijono yhä ikäänkuin jonakin luonnollisena varustusrivinä, jonka ulkopuolista rinnettä me kuljimme; usein tapasimme puroja, joiden poikki meidän täytyi kahlata tavaroitamme kastelematta.
Maisema tuli yhä jylhemmäksi; joskus näkyi ihmishaamu pakenevan kauas pois, ja kun tien mutka sattumalta saattoi meidät tällaisen oudon aaveen läheisyyteen, niin tunsin heti ilkeätä inhoa nähdessäni hänen turvonneen hiuksettoman päänsä ja hänen ruumiinsa kiiltävän nahkan ja inhoittavat haavat, joita kehnot vaaterepaleet eivät voineet peittää.
Tuo onneton olento ei tullut ojentamaan rumaa kättänsä; päinvastoin hän pakeni, mutta ei kuitenkaan niin pian, ettei Hannu olisi ehtinyt tervehtiä häntä tavallisella "saellvertu"-sanallansa.