— "Kiireesti, kiireesti!" huusi oppaamme.
Vaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän piti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti kiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla käyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä; tuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin tulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella vuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat ruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman meteorikiven jäännöksiä.
Hannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä, ja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka vielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät vinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen penikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja pakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.
Vihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja ennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka aurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen vaipuneena jalkojeni juurella.
[XVI]
Illallinen syötiin kiireesti, ja pieni joukkomme majoittui yöksi niin hyvin kuin suinkin taisi. Vuode oli kova, suoja epäluotettava ja olo sangen kiusallista viidentuhannen jalan korkeudella meren yläpuolella. Kuitenkin oli uneni erittäin rauhallinen tänä yönä, joka oli levollisimpia mitä pitkään aikaan olin viettänyt. En edes nähnyt uniakaan.
Seuraavana aamuna heräsin puoleksi jähmettyneenä; ilma oli sangen kylmää, aurinko loistava. Nousin graniittivuoteeltani ja menin ihailemaan komeata näköalaa, joka levisi silmieni eteen. Seisoin Sneffelsin toisen huipun kärjellä, nimittäin eteläisemmän, ja näin sieltä suurimman osan koko saaresta. Perspektiivin vaikutuksesta sen rannat näyttivät korkeilta, kun keskuskohdat sitävastoin näyttivät matalammilta. Olisipa voinut luulla, että jokin Helbesmerin korkokartta oli levitetty eteeni. Näin syvien laaksojen risteilevän joka suunnalle, jyrkänteet syvinä kuin kaivot, järvet kuin lammikot, virrat kuin purot. Oikealla puolellani oli lukemattomia jäätiköitä peräkkäin ja monenkaltaisia vuorenhuippuja; muutamien huippujen yllä häilyi hienoinen usvapilvi. Näiden lukemattomien vuorien aaltomaiset ääriviivat, ja se seikka, että vuoret lumihuippuineen näyttivät olevan ikäänkuin vaahdon peittämät, muistuttivat mielestäni myrskyisenä pauhaavaa merta. Kun käännyin länteen päin, levisi siellä valtameri majesteetillisessa äärettömyydessänsä ikäänkuin jatkona näille valkopäisille vuorenhuipuille. Silmäni tuskin voi erottaa, missä maa loppui ja meri alkoi. Jouduin lumoavan ihastuksen valtaan, jollaista voi tuntea vain suurissa korkeuksissa, mutta tällä kertaa ei minua pyörryttänyt, sillä aloin jo viimeinkin tottua katselemaan korkeuksista. Häikäistynein silmin ikäänkuin join auringonsäteiden läpikuultavaa loistoa. Unhotin aivan, kuka olin ja missä olin, elääkseni vain keijukaisten tahi ilmattarien, skandinaavien pakanallisen jumaluustaruston olentojen, elämää. Nautin kyllikseni korkeuden hekumallista iloa, ajattelematta niitä syvyyksiä, joihin sallimus oli pian upottava minut; mutta minä palasin jälleen todellisuuteen, kun professori ja Hannu tulivat luokseni vuoren korkeimmalle huipulle.
Setäni kääntyi länteenpäin ja osoitti kädellänsä hienoa höyryä, sumupilveä, joka oli ikäänkuin kaukana siintävä maa, kuvastuen hiukan meren pintaa vastaan.
— Grönlanti! sanoi hän.