— Grönlantiko? kysyin minä.
— Niin; emme ole sieltä viidenneljättäkään penikulman päässä ja jäiden lähtiessä tulevat jääkarhut usein Islantiin saakka, purjehtien kulkujäiden päällä. Mutta tämä on vähäpätöinen seikka. Nyt olemme Sneffels-vuoren huipulla, ja tässä on kaksi kärkeä, toinen pohjoisempana, toinen eteläisempänä; Hannu sanokoon meille miksi islantilaiset sanovat tätä, jolla tällä kertaa seisomme.
Hannu vastasi:
— Scartaris.
Setäni loi minuun voitonriemuisen silmäyksen.
— Nyt aukolle! hän virkkoi.
Sneffelsin aukko oli kuin ylösalaisin käännetty keila, jonka suu laidasta laitaan saattoi olla puoli penikulmaa; syvyyden laskin arviolta olevan noin parituhatta jalkaa. Hyvin saattoi kuvitella, minkälainen suppilo se mahtoi olla, kun se oli täynnä ukkosta ja tulta. Reiän pohja ei luullakseni ollut enempää kuin viisisataa jalkaa ympäriinsä, jonkavuoksi saattoi jotenkin helposti laskeutua alas sen rinnettä. Aivan vastoin tahtoani tulin verranneeksi tätä tulivuoren aukkoa äärettömän suureen väkipyssyyn, ja tämä vertaus säikäytti minua.
Astua väkipyssyn sisään, kun se ehkä on ladattuna ja panos saattaa laueta vähimmästäkin sysäyksestä, sehän vasta on mieletön yritys! Mutta minä en saanut peräytyä. Hannu meni välinpitämättömän näköisenä paikallensa matkueen etupäähän, ja minä seurasin sanaakaan virkkamatta.
Helpottaaksensa alaslaskeutumista Hannu kulki hyvin loivaa kierrettä keilan sisustassa. Meidän täytyi kulkea kalliolohkareiden keskellä, joista muutamat kolisten syöksyivät syvyyteen ja vieriessään herättivät kumean kaiun.
Muutamissa kohdin oli aukon sisässä jäätiköitä, ja Hannu kulki silloin tavattoman varovaisesti, koetellen maata rautakärkisellä sauvallansa huomataksensa, oliko siinä halkeamia. Muutamilla paikoilla, jotka näyttivät vaarallisilta, täytyi meidän köydellä sitoa itsemme kiinni toisiimme siinä tarkoituksessa, että jos joku sattuisi kompastumaan, hänen seuraajansa pidättäisi häntä syöksymästä alas. Tämä oli kyllä hyvä varokeino, mutta se ei kuitenkaan poistanut kaikkea vaaraa.